Työnhausta ja intuitiosta
Mulla oli pari viikkoa sitten tosi jännä olo; niin jännä, että itse Pekka Routalempikin olisi ollut ylpeä. Sellainen kutkuttavan helmeilevän kepeä, mutta samalla niin voimakkaan varma tunne siitä, että kohta tapahtuu jotain mullistavaa. Tismalleen samankaltainen kutina on vaivannut minua kerran ennenkin, eikä se ainakaan silloin ollut väärässä – seuraukset tunnetaan tässä blogissa nimellä J. (Pitäisi muuten keksiä joku vähän persoonallisempi ja kuvaavampi nimitys, mutta kun oon vähän todella mielikuvitukseton. Suuttuiskohan se, jos alkaisin käyttää siitä oikeaa nimeä?) Luotto tähän sisäiseen ääneeni, intuitiooni, on nykyään niin kova, etten hetkeäkään epäillyt, etteikö tälläkin kertaa olisi tapahtumassa jotain suurta ja mahtavaa.
Sitten sainkin kutsun työhaastatteluun ja olin ihan varma, että jes, tässä se nyt on. Heräsin tuon kutsun myötä kahdeksan kuukautta kestäneestä horroksesta ja olin ensimmäistä kertaa sitten kesän 2012 aidosti innostunut jostain työmahdollisuudesta. Olin koko viikon superhyvällä tuulella, juttelin tavallista enemmän kavereiden kanssa ja, no, tunsin olevani enemmän elossa kuin aikoihin. Menin innoissani (joskin vähän jännittyneenä) haastatteluun ja lähdin ihan yhtä hyvillä mielin poiskin. Olin salaa mielessäni satavarma siitä, että paikka on minun.
No, eihän se ollut. Valitettavasti et tullut tällä kertaa valituksi diipadaapaläpälää –puhelun jälkeen tipahdin takaisin siihen samaan kuoppaan, josta olin jo hyvää vauhtia kiipeämässä pois. Huoh. Toisaalta tilanne on nyt kuitenkin huomattavasti paljon parempi kuin aikana ennen haastattelukutsua. Tajusin nimittäin viime viikon aikana ainakin kolme asiaa:
- Haastattelut eivät ole niin kamalia ja pelottavia kuin olen kuvitellut. Vaikka jännitinkin hurjan paljon etukäteen, niin itse tilanteessa osasin yllättävänkin hyvin olla suhteellisen rauhallinen, rento ja oma itseni. Puheenikaan ei muuttunut missään välissä epäselväksi sössötykseksi, mikä oli ehdottomasti yksi pahimmista peloistani. Mulla on siis ihan hyvät mahdollisuudet selvitä tulevista haastatteluista vieläkin paremmin, jes!
- En ole menettänyt kykyäni innostua. Mulla on oikeasti pelottanut tosi paljon se, että työttömyys olisi tehnyt minusta lopullisesti apaattisen ja masentuneen ameeban, jota ei kiinnosta enää yhtään mikään ja joka ei jaksa nähdä pätkääkään vaivaa työnsaannin eteen. Mutta voi kuinka väärässä olinkaan! Sisäinen Duracell-pupuni, ihana nähdä taas.
- Mulla on ihan mieletön ikävä kodin ulkopuolista elämää. Tajusin tämän jotenkin todella selkeästi, kun istuin työhaastattelun ja entisen kämppikseni tapaamisen jälkeen linja-autossa matkalla kotiin. Ajatus siitä, että en ole kotona odottamassa kun J tulee harjoittelusta, tuntui kaikessa hämmentävyydessään superihanalta. Siis että mulla on oikeasti kerrankin ollut jotain aikuismaisen järkevää tekemistä ja menoja – tätä lisää! Olen kyllä saanut epämääräisiä ja enemmän tai vähemmän hysteerisiä itkukohtauksia tämän asian takia aiemminkin, mutta olen aina loppujen lopuksi vain alistunut kohtalooni. Nyt sen sijaan tuli sellainen EI SAAKELI MINUN ON IHAN PAKKO SAADA TÖITÄ JA RYTMIÄ ELÄMÄÄN -olo.
Minä niiiiin toivon, että tuo sisäinen ääneni ei olisi ollut väärässä. Että kohta tapahtuisi jotain tuota haastatteluakin mullistavampaa, että saisin lopultakin töitä. Mulla on vaan sellainen – ehkä jollain tapaa vähän naiivi – uskomus, että sen mahdollisen tulevan työpaikan pitäisi tuntua heti alussa maailman parhaalta ajatukselta ja ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Olen viime vuosina aina tehnyt kaikki isot päätökseni (opiskelu- ja harjoittelupaikkojen valinnat, päätökset lähteä vaihtoon ja vapaaehtoistyöhön jne.) vahvasti intuitiooni nojaten. Mulle on tullut kaikkien noiden asioiden suhteen sellainen ”minun on pakko tehdä tämä asia juuri tällä tavalla, muita vaihtoehtoja ei ole” -olo, ja vaikka onkin pelottanut ja jännittänyt ihan hirveästi, niin tuon selittämättömän varmuuden turvin olen uskaltanut olla rohkea. Nähdä vaivaa, soittaa puheluita, lähetellä sähköposteja, matkustaa ja muuttaa vieraisiin paikkoihin, hypätä tuntemattomaan, ylittää itseni kaikin mahdollisin tavoin. Nuo kokemukset varmaan selittävät se, miksi en ole vieläkään töissä – mulla ei ole ollut yhdestäkään paikasta (paitsi ehkä tästä viimeisimmästä) noin varma olo. Olen harkinnut kaikkia mahdollisia työpaikkoja, jotka ovat tällä alueella olleet avoimina viimeisen kahdeksan kuukauden aikana, tosi moniin olen hakenutkin. Olen mielessäni pyöritellyt lukemattomia organisaatioita, joihin olisin voinut lähettää avoimia hakemuksia. Mutta ei, mikään niistä ei ole tuntunut oikealta, enkä minä jostain käsittämättömästä syystä kykene antamaan kaikkeani ei-niin-hyvältä tuntuvien asioiden eteen. En oikein osaa selittää tätä ilmiötä sen paremmin, joten annan jonkun fiksumman tehdä sen. Anna Vihervaarasta kirjoitti viime viikolla näin:
”Harva asia menee ihan niin kuin oli ajatellut, eivätkä tilaisuudet löydy useinkaan aivan sieltä, mistä niitä hakee. Kun etsimällä etsii uutta työpaikkaa, se tuntuu vain pakenevan kauemmas. Jos lähtee ulos mieli täynnä odotusta, harvoin tapaa ketään. Mutta sitten kun hellittää, heittäytyy virtaan ja keskittyy johonkin ihan muuhun, silloin puhelin soi, silloin menee ajatuksissaan ruokakauppaan ja kohtaa jonkun.
Uskon, että todellisista unelmistaan kannattaa taistella. Ne tunnistaa oikeiksi siitä, että niiden eteen jaksaa nähdä hurjasti vaivaa. Ne tuntuvat oikeilta.
Sitten on toisenlaisia asioita, tahmeita. Jotain ystävää ei vain koskaan onnistu näkemään tai johonkin tilaisuuteen pitäisi tarttua, mutta se ei puhuttele. Ehkäpä nämä ovat niitä juttuja, joiden ei kuulukaan tapahtua. Ehkeivät ne ole tavoittelemisen arvoisia tai sitten universumilla vain on muita suunnitelmia. Ehkä se on intuitiomme, oma sisäinen äänemme, joka siellä huutelee. Sanoo, että tämä ei ole sinulle hyväksi. Anna olla.”
Ajattelen ihan samalla tavalla. Haluan uskoa, että tämä kahdeksan kuukauden työttömyys ja tahmeus on ollut tarkoituksenmukaista. Että jos en yritä pakottaa itseäni mihinkään vaan jaksan edelleen luottaa siihen, että kaikki järjestyy, niin lopulta jostain avautuu minulle juuri se oikea ovi, juuri oikealla hetkellä. Joka toivottavasti koittaa pian.
…
PS. Tiedän, että kuulostan tämän vuodatuksen myötä lähinnä vastuuta pakoilevalta lusmulta, jota ei vaan nyt satu työnteko kiinnostamaan, mutta… ei tässä nyt ole siitä kyse. Toivottavasti ymmärrätte. :)