Roadtrip

Kun viikonloppu alkoi jälleen keskiviikkona 11.3., oli suunnitelmissa pyörinyt jo monta suunnitelmaa, mitä ehtisi tehdä neljän päivän aikana. Suunnitelmia tuli kuitenkin sotkemaan viisumi sekoilu jossa toimittiin taas perinteisesti indonesialaisen käytännön mukaan. Immigration centerissä piti kaikkien social visalla maahan tulleiden opiskelijoiden käydä antamassa sormenjäljet ja kuvat. Aikataulut kuitenkin vaihtuivat ja peruuntuivat sopivasti kaikkien suunnitelmien estämiseksi. Sain tietää oman vierailuaikani olevan perjantaina klo 14, jotta varmasti ei voisi lähteä mihinkään torstaina ja perjantai iltapäivällä kauemmas ei ehdi ajaa enää ennen pimeää. Kävi kumminkin lykky ja saatiin lähteä immigrationiin jo perjantai aamuna klo 8. Ajoissa otettiin siis vuoronumerot ensimmäisten 20 asiakkaan joukossa. Tämä oli virhe. En tiedä mikä järjen toiminnan himmentymä minua ja paria muuta vaihtarikaveria vaivasi, kun oletimme indonesian viisumeita järjestävän agenttimme olevan paikalla ajoissa, jotta saisimme passit sisältävät kansiomme. Kaveri saapui siinä numero 23 kohdalla, kun oma onnen numeroni 19 oli jo tässä vaiheessa näppärästi ohitettu. Houkutus napata uudet jonotusnumerot väheni, kun huomasimme niitten huitelevan jo reilusti yli 200. Suomalainen ”vaadimme palvelua” asenne kuitenkin toimii yllättävissä tilanteissa ja hieman hönö viisumiagenttimiekkosemme sai jotenkin järjestettyä meille vuoron yläkertaan reilun puolen tunnin odottelulla.

Perjantaiaamun jälkeen ehdimme siis vielä mukavasti mukaan roadtrip suunnitelmaan, jonka tarkoituksena oli lähteä pohjoiseen ja itärannikolle. Suunnitelman toteuttajiksi meitä lukeutui lähtiessä yhteensä 11 ihmistä ja kaksi lisävahvistusta otti meidät kiinni matkan puolessa välissä. Ihan helppo ryhmä siis pitää kasassa Balin liikennekulttuurissa. Ensimmäinen eksymistapaus taisi sattua 10min lähdön jälkeen ekoissa liikennevaloissa. Niin sitä vain kuitenkin vuorille päästiin ja ensimmäinen kohteemme oli eräs järvi, joka sijaitsi pohjoisessa ja sen rannalla oleva temppeli jonka nimi saattoi olla Pura Ulun Danu Beratan. Temppelillä harjoittelimme selfietikun käyttöä ja ostimme lisävaatetusta, koska olin jo unohtanut sanan ”kylmä” merkityksen. Liäksi syötiin. Retken suurimmaksi tutkimuskohteeksi osoittautui friteeratun banaanijälkkärin ja pannareiden vertailu eri ”ravintolakohteissa”.

Illalla lähdettiin etsimään tästä järvikylästä itsellemme majoituspaikkaa, joka oli pimeän tultua melko mielenkiintoinen kokemus. 11 hengen ryhmässä mielipiteet jakautuivat majoituspaikkojen suhteen puoliksi niihin, jotka nukkuvat mieluiten vaikeitten homeongelmien keskellä, kuin ottavat unikaverikseen bedbugsit ja torakat, sekä niihin jotka eivät kestä homeongelmia ja torakat ovat pienempi paha. Ensimmäisen 4-5 pysähdyksen jälkeen löydettiin ”ok” homestay 75 000 rupian hintaan (5,5e). Tässä kohtaa äänestyksen voittivat homeongelmaiset, koska huoneitten haju ei ollut pahimmasta päästä eli valitsimme seuraksemme torakat. Mielenkiintoinen paikka sinänsä, kasvaa vähän toleranssi näihin olosuhteisiin. En julkaise kuvia lukijoiden parasta ajatellen (iso plussa kuitenkin lämpimästä vedestä, jota riitti vielä illalla).

Aamulla polkaistiin taas pyörät matkaan ja lähdettiin ajamaan kohti läheistä vesiputousta. Pienen kartoitusvirhearvion jälkeen ajettuamme noin 20km väärään suuntaan tajusimme kuitenkin ajaa jälleen oikeaan suuntaan. Löysimme täydellisen aamiaiskohteen ajettuamme kuitenkin jälleen hieman ohi varsinaisesta kohteesta.

Note to self: yli kymmenen hengen porukassa ruokahetket saattavat toisinaan (aina) venähtää, sillä annos- ja tuoremehukateus iskee vuorotellen jokaiseen eikä sitä voi pysäyttää. Täällä ei onneksi paikallisissa ravintoloissa ole kovin tarkkaa milloin ja missä järjestyksessä ruokasi tilaat. Usein kannatankin vaihtoehtoa jossa tilaat ensin jälkiruuan ja sitten pääruuan ja mahdollisesti alkuruuan jotta saisit ne varmasti päinvastaisessa järjestyksessä. Jos myös haluat syödä ruokasi samaan aikaan muun seurueesi kanssa kannatan ostamaan kaupasta suolakeksejä. 

Varsinainen kohteemme oli siis yksi vesiputous, jonka nimeä en muista koska niitä oli mestoilla niin kovin monta. Patikoiminen sinne kävi jonkinmatkaa viidakossa ja muistin taas miltä tuntuu kun on lämmin. Suoritimme päivän selfiekeppi harjoitukset ja jatkoimme matkaa.

Vesiputouksen jälkeen tarkoitus oli lähteä 2h ajomatkan päähän Batur vuoren kupeeseen. Tie sinne vei eri mutkaisia vuoriteitä, mutta semmosia maisemia ei varmaan montaa kertaa tule näkemään. Välillä oltiin keskellä viidakkoa ja välillä ajettiin pienten kylien läpi. Sää on tuolla pohjoisessa kuitenkin vähän arvaamaton ja koska myös matkan pituus yllätti matkailijat löysimme lopulta itsemme sadeasuista huolimatta märkinä ja nälkäisinä Batur vuoren kylästä etsimässä kuivaa ja lämmintä majapaikkaa (mahdollisesti ilman hometta ja torakoita, mutta jopa näistä vaatimuksista oltiin jo valmiita tinkimään). Ajomatkamme kesti googlemapsin parin tunnin arviosta huolimatta ainakin neljä tuntia ja loppumatka sateessa ja pimeässä ei paljon naurattanut.

 Saavutimme Baturin kylässä myös kaksi lisävahvistustamme joiden oli määrä liittyä roadtripremmiimme. He olivat löytäneet meille jo jonkinasteisia majoitusvaihtoehtoja, ja enemmistön äänillä valitiin se jossa oli takka. Jos joku olisi tarkistanut paikan vessat ennen päätöstä luulen että sitä olisi vielä hieman harkittu, mutta otetaan se kokemuksena. Koska olimme väsyneitä ja rationaalinen päätöksenteko ei enää onnistunut, paikallinen yrittäjä myi meille retken tulivuori Baturille katsomaan auringonnousua klo 5:30. Ilta oli kuitenkin hauska väsymyksestä huolimatta, sillä majoituspaikkamme omistava pariskunta piti huolta siitä, että matkalaiset saivat ruokaa ja kaljaa (tietenkin asianmukaista korvausta vastaan). Jos kalja ei maistunut oli myös jaffaa. Mie gorengin (paistetun nuudelin ja kananmunasekoituksen) kanssa oli pidetty huolta siitä että mukana on riittävä annos proteiinia.

Mustat pisteet lautasen reunalla esittävät ruuasta nypittyjä muurahaisia.

Aamu varhaisella hieman lyhkäisiksi jääneitten yöunosten jälkeen oppaamme tuli hakemaan meitä vielä pimeän aikaan. Suunta oli kohti Tulivuorta jonne päästäkseen oli ensin kiikutettava itsensä ja mopot ehjänä alas jyrkkää serpenttiinirinnetietä pimeässä jonka jälkeen oltiin kovin alhaalla notkossa. Olo oli kun Frodolla Mordorissa konsanaan. Matkasimme offroad reittiä pitkin kohti mustaa kovettunutta laavaa jonka päälle pysähdyimme katsomaan auringon nousua vuorten takaa. Eipä oo semmostakaa aamunsarastusta vielä nähty. Vielä hienompaa olis ollut patikoida vuorelle sitä katsomaan mutta kaikkien mielenterveydelle tämä moottoriajoneuvoilla kuljettu reitti osuus sopi varmaan paremmin. Jollain toisella kertaa sitte ku ohan täällä näitä tulivuoria! Tämän jälkeen ajettiin katsomaan kuumia lähteitä, jotka eivät varsinaisesti olleet enää kuumia lähteitä vaan ulkoilma kylpylöitä. Ihan kivoja mutta vähän liian turisteille tekaistuja juttuja jo minusta. 

Sitten paikallinen opaskaverimme kuljetti meidät vuoren juurella sijaitsevan kylän läpi ravintolalle, jota oltiin varmasti vasta laittamassa kuntoon turistisesonkia varten. Paikka oli aika hullunkurinen resortintapainen tyhjine bungaloveineen ja ravintolasaleineen. Me saimme kuitenkin ainoina (aamiais-)asiakkaina valita paikkamme suoraan laiturin päästä jossa söimme ehkä tähän asti parasta banaanipannaria.

Ihan ok.

Noin 2h kestäneen aamiaisen jälkeen (jonka aikana otin myös 20min superpowernapin ruokaa odotellessa ja otsa liimautuneen pöytään) olikin aika jatkaa matkaan takaisin kohti korkeuksia hakemaan tavarat majapaikasta. Hieman karsittuamme kohdelistaa noin 10 nähtävyydellä jäljelle jäi sunnuntaina ainoastaan Balin mother tempel eli Pura Besakih. Matka-aikaa ei enää tässä vaiheessa lähdetty edes arvioimaan, sillä jälleen piti porhaltaa läpi yksinäisten vuorien vaihtelevissa sääolosuhteissa. Yhteen poliisiratsiaankin vihdoin törmättiin, mutta vaikka kaikilta ei kv-ajokortteja löytynyt niin kaikesta sitä opiskelijakortilla selviääkin. Tällä kertaa myös sää kuitenkin alkoi suosia ja jos nyt hieman kärjistetään niin jopa lämmetä ollessamme matkalla kodin suuntaan. Mutta Taruherrojen enttipuuta lainatakseni ”pidän etelään matkaamisesta, koska se tuntuu kuin matkaisit alamäkeen.” 

Pienehkö irtohiekka+skootteri onnettomuus osui matkalla kuitenkin omalle kohdalle, mutta siitä selvittiin vielä pienehkömmällä polviruhjeella. Temppeli löytyi vaivatta, mutta itsensä löytäminen siitä kauppias ja saronkimyyjä helvetistä joka perillä odotti, olikin sitten ihan toinen juttu. Kaikenlaista sitä meille kaupattiin mutta poistuimme tuosta pyörremyrskystä mukanamme ”vain” opas ja kaikilla päällämme vuokrasarongit. Oppaat on oikeastaan täällä ihan kiva juttu silloin kun niitä ei pakkomyydä, sillä varmaan tästäkin reissusta olisi jäänyt paljon vähemmän käteen jos ei opas olisi ollut sepustelemassa. Kuulimme jonkin verran mm. Ogoh-ogoh perinteestä, jota etelämmällä Balinpuoliskolla harjoitetaan, mutta josta saatan kertoa enemmän ensi numerossa. 

Tuhatvuotiaan temppelin tuhatvuotias R-kioski.

Pura Besakih on kuitenkin Balin vanhimpia temppeleitä ja jos nyt en ihan väärin muista niin ainakin yli tuhat vuotta se on paikallaan kököttänyt. Kaikkiin osiin ei saaneet turistit mennä, sillä paikkaan tarvittaisiin seremoniavaatteet ja uhrattavia juttuja. Koko hökötys oli melkein kierretty kun alkoi sopivasti taas satamaan ja sitä vettä tuli sitten ihan kunnolla. Sadetta pidellessämme pienessä katoksessa aukion kauppaneidit vaihtoivat kätevästi myytävät postikorttinsa sateenvarjoihin, joita emme halunneet ostaa mutta tämän kuullessaan he olivat valmiita myös vuokraamaan. Säästösyistä kipitimme kolme ihmistä per sateenvarjo suojaan pyöriemme lähellä sijainneelle warungille. Tämän jälkeen kikkailimme päällemme omat sadeviitat ja alettiin taas jatkaa matkaa kohti kotikontuja. Jälleen pienehkö kivi tiellä +skootteri onnettomuus tapahtui huonossa näkyvyydessä ja sääolosuhteissa, mutta siitäkin selvisin ruhjeella kyynärpäässä. Paitsi ehkä se että maailmaa kiertänyt takkikin nyt repesi pisti vähän harmittelemaan. Sääolosuhteet kuitenkin onnekkaasti paranivat loppua kohden ja etelän kuumuutta ja ylähuulihikeä osaa taas ihan erilailla arvostaa. 

Home sweet home. Paitsi, että tätä kirjoitellessa asustelen jo väliaikaismajoituksessani ystävällisen Itävaltalaisystäväni villassa, sillä meiltä lähti koti alta tässä viikonvaihteessa. Spring break alkaa tuota pikaa ja sitten onkin aika lähteä taas reissuun! mutta siitä lisää ehkä jossain toisessa romaanipostauksessa.