Lomalokikirja

Traveling Indonesia

päivä 1, 2 ja 3

Spring break eli niin kutsuttu kevät loma oli odotettu tapaus, jota useimmat luokkatoverit lähtivät viettämään ympäri Aasiaa ja Ausraliaa. Omat suunnitelmani kohdistuivat lähinnä Indonesian ympäristöön budjettisyistä, mutta hieman annalta suunnittelemattomassa seurassa ja suunnitelmien puutteessa.  Seurueeseemme kuului lopulta siis yksi perusmies härmästä, yksi hurri, yksi Aksu + minä. 

Viimein lähdössä (Lasse, Aksu, minä ja Joni)

 Jakartaan

Loman ensimmäinen päivä oli torstai ja alettiinkos me siinä saman viikon maanantaina jo miettiä jotain lentolippujen ostoa ja mitä reittiä sitten pitäisi mennä. Teknisten vaikeuksien vuoksi ei lentolippuja maanantaina saatu, mutta päätettiin, että torstai aamuna on lähtö. No ei sitten vielä keskiviikkoonkaan mennessä niitä lippuja oltu Jakartaan ostettu, mutta ainakin matkareitti oli jotakuinkin selvillä. No se keskiviikkoiltahan siinä venähti sitten seuraavaan aamuun, niin ei se lähtö siinäkään vaiheessa ihan onnistunut. Torstai-iltana sitten kun viimein uskalti poistua kotoa pelkäämättä kuolemaa alettiin ostamaan netistä lentolippuja ja päästiin jo ihan maksuvaiheeseen asti. No sittenhän tuli se ilmoitus että eihän niitä lippuja saa sieltä netistä ostaa alle 48h suunnitellusta ajankohdasta. No sitten päätettiin, että aamulla klo 6 rinkat selkään, taksi alle ja kentälle, että keretään klo 8 lennolle kohti Jakartaa. Jostain syystä tämä suunnitelma onnistui.

Tässä matkasuunnitelma kokonaisuudessaan. Ensimmäisellä viikolla lento Jakartaan ja sieltä maateitse Jaavan läpi takaisin Balille, josta vaihdetaan lentoreittiin, joka kuljetti meidät Itä-Indonesiaan Froresille, Labuan Bajoon.

Jakarta on Indonesian pääkaupunki (koska yllättävän moni ei tunnu tätä tietävän) Jaavan saarella ja siellä on 9,7milj. asukasta, mutta ei mitään nähtävää. Tai eipäs nyt liioitella;

Pienikokoinen muistomerkki.

Maailman ensimmäinen säästöpossu.

Happy feet.

Suomalaisturistit

Pari perusmökkiä 

Toistaiseksi mieleen jäivät kuitenkin häivähdys auringosta, joka ei polluutiopilvien läpi hirveasti paistele, kävelijöitä ajatellen suunnitellut kadut;

sekä illalla huima äksön pläjäys yhden-miehen-mielenosoituksesta, joka näki tarpeelliseksi polttaa autonsa renkaita keskellä autotietä megafoni kourassa. Kävimme myös mm. Jakartan omassa Lielahdessa, koska lentokenttäbussiin nukahtaminen ja väärien määränpääkoordinaattien huomaaminen vasta kun on liian myöhäistä voi aiheuttaa sellaista. Mutta oli siellä muutama marketti ja kauppakeskus sekä Burger King ja onneksi taksi, joka vei meidät takaisin oikeaan osoitteeseen. Jakartan nähtävyyksistä kiersimme siis monumentilla, joka on rakennettu monumentiksi keskuspuistoon. Sen jälkeen National museumissa, jossa kiertelimme jokusen tovin ihmettelemässä kippoja ja kappoja. On vähän pitempi täällä tämä historia, niin sitä tavaraa sitten kanssa on. Kaikenlaista kanoottia ja kalloa ne on säilyttäneet. Suomessa on tässä kohtaa esihistoriaa ajateltu, että parempi kun ei jätetä mitään. Nykyisinkin Indonesiassa on välttämätön tarve jättää jotakin jälkipolville;

Kolmantena aamuna herättiin joskus ennen seiskaa, jotta saatiin kaikki nesteytystäkin edellisenä iltana nauttineet seurueemme jäsenet kiskottua pihalle hostellin kapselisängyistä. Poikien kanssa matkustamisessa on se huono taikka hyvä puoli, että vaikka aikaa ehtiä tuntemattomalla sijainnilla olevalle juna-asemalle olisi alle suositellun rajan ja lippujakaan ei matkustustyylillemme ominaisesti vielä olisi ja ainoa varma tieto on, että seuraava juna lähtee 7h tuntia myöhemmin, AINA ehtii ottaa yhden bilismatsin hostellin aulassa. Kaikenlaisista elämän todennäköisyyksistä huolimatta istuimme haluamassamme junassa seuraavat 8h nakertamassa suolakeksejä ja mandariiniä ja pääsimme kohteeseen. Juna-asemalta meidät otti völjyyn indonesialaismiekkonen, koska on aina suositeltavaa lähteä pikkukujille tuntemattomien paikallisten perässä. Jostain kumman syystä heppu halusi kuitenkin johdattaa meidät juuri oikeaan paikkaan, mikä taas oli eräänlainen erittäin halpa home stay. Tästä saimme vinkin Jakartassa tapaamiltamme travellereilta. Yogyakarta oli siis paikkakunnan nimi ja hieman ihmisystävällisempi paikka heti kun se Jakarta. Selvästi useammin törmäsi kuitenkin länkkäreihin eli länsimaalaisiin eli valkonaamoihin, sillä rinkkamatkalaisia käveli kyllä kadulla monta kertaa vastaan. 

Päivä 4

Herätys 3:45 aamulla ja lähtö ihmettelemään viidakon keskeltä kohoavalle vuorelle kuinka vanha kaverimme arska jälleen nousee paistattelemaan uuteen päivään. Horisotissa piirteli Indonesian aktiivisin tulivuori, jonka takaa aurinko nousi. 

Aamun sarastuksen jälkeen matka jatkui Borobudur temppelille. Älykkäästi paikalle tullessamme oletimme jokainen olevamme tallustamassa rappusia maailman suurimman hindutemppelin huipulle, mutta seiniin kaiverretut buddhat loivat hieman ristiriitaista tunnelmaa. Katsottuamme googlesta ymmärrettiin, että kyllä esim. ne oranssipukuiset munkit siellä rukoilemassa olivat AIVAN täysiä buddhia. Borobudur on kuitenkin 800-luvulla rakennettu Unescon maailmanperintökohteeksi nimetty about pyramidin kokoinen rakennelma, jonka lattiakivienkin asettelija on varmasti ollut tetriksen varhainen kehittäjä. On siinä ollu kavereilla hommaa. Kaikki rakentajat, jotka tota mökkiä on ollu kokoamassa eivät ole edes nähneet sen valmistumista.

 

Hymyile niinkun näyttäis että on kivaa

Palattiin takaisin Yogyakartaan 80km päähän vaihtamaan homestayta Tripadvisorin suosittelemaan vaihtoehtoon. Paikka oli kovasti backpackereiden suosiossa ja siellä oli aika lepposa ilmapiiri. Tätä tekstiä kirjoittaessa toimintaympäristö perustuu bambumajassa makoiluun ja ihmettelemään miten tännekin taas päädyttiin. Täytyisi varmaan tehdä jo jotakin järkevääkin esim. lähteä pelaamaan pasianssia tai pohtimaan mihin käytetään viimeinen ilta Ygyakartassa. Huomenna matka jatkuu taas hieman paikallisemmalla junamuodolla Surabayalle.

Päivät 5, 6, 7

Yogyakartan viimeisenä iltana lähdettiin ulos moikkaamaan muita meille jo tuttuja reissareita, jotka oli meidän jälkeen jatkaneet matkaa Jakartasta samaan suuntaan. Retkikuntamme aamu sarasti kuitenkin jo siinä 5:30 (TAAS) kun lähdimme säästölinjalla tähtäämään halvimpaan mahdolliseen junaan, jonka kulkusuunta oli jälleen edemmäs Jaavaa. Täpärällä oli se lähtö (TAAS), sillä seurueemme jakautuu sekä supernopeisiin hätähousuihin, että hieman hitaammin valmistuviin lähtijäkappaleisiin. Istuttiin taksissa vielä 10min ennen junan lähtöä ja suunniteltiin jo palaavamme takaisin hostellin kerrossänkyihin sekä aamupalalle, mutta ihmeen kaupalla istuimmekin seuraavat 4,5h jälleen rautatien vietävänä. 

Perus junamatkan aktiviteetit. Purkkitonnikalaa suolakeksillä ja pelikortit rinkkapöydällä.

Aamutuimaan jaostoomme oli kuitenkin iskenyt yllätys rippe eli ripsa eli ripuli. Asiaa ei kuitenkaan kuulemma helpottanut junan saniteettitilat, jotka toimivat seisomapaikkojen tavoin. Kun päästiin perille välietappiimme Surabayaan seurasi seurueemme kulku paikan Grand City Mallille, joka muistutti hämmästyttävästi jo länsimaisia yksilöitä. Todennäköisyys löytää täältä perinteikkäämpi posliinipytty oli siis suurin huolen ja kiinnostuksen kohde. Ja sehän löytyi ja omaksi tehtäväkseni jäi matkatavaroiden valvominen ostoskeskuksen suuressa aulatilassa, jossa sain myös seurata paikallisia ostariteinejä. Ei siinä odotellessakaan tylsää tullut kun seuraa pitivät lisäksi keskuksen työntekijät. Käytännössä lupautuminen yhteen valokuvaan tarkoittaa kymmentä ihmistä vuorotellen kingertämässä viereesi kuvattavaksi. Päästiin jatkamaan joskus matkaakin, kun sitten nappasimme taksin viemään meidät bussiasemalle, joka tuntui sijaitsevan kaupungin toisella laidalla. Taksin ikkunoiden läpi kaupungin havainnoiminen tuntui kovin epäluonnolliselta, sillä sen rakennukset ja liikenne tuntuivat epäindonesialaiseen tapaan noudattavan jonkin näköistä kaavaa tai logiikkaa ja jossain määrin jopa yhteensopivuutta. Ilmiöön ei täällä usein törmää ja sen takia oli pakko googlettaa. Surabaya on ollut Hollannin siirtomaavalta-aikana kaupankäynnin ja muun hömpötyksen keskus, mikä varmaan on edesauttanut tätä mielenkiintoista rakennusten asemointitapaa.

Kun havainnot oli havainnoitu voitiin siirtyä kaoottisen bussiaseman tunnelmiin, jossa myyntihenkisiä ihmisiä jälleen iski kiinni hämmentyneiden matkalaisten kurkkuihin. Matkahuolto ei liikennöi Indonesiassa, joten liput on ostettava suoraan laiturien myynti-Mateilta ja valita vaan se, joka näyttää vähiten epäloutettavalta. Sitten vaan intopiukeena bussiin jännittämään osuiko linikkabingo tänään oikeaan vai löydetäänkö itsemme vaan seuraavaksi jostain viidakon keskeltä. Tripadvisorin lueskelu kannattaa ja siitä pojot herra Alahärmälle, joka selvitti etukäteen vilunki politiikan jatkuvan bussimatkan loppumetreille saakka. Kohteenamme oli siis varsinaisesti toimiva tulivuori ja sen kraateri Mount Bromo.Tänne päästäkseen kannattaa kuitenkin yöpyä kylässä nimeltä Ceromo Lawang, jonne taas pääsi bussimme pääteasemalta Probolinggosta. Kun bussi lähestyi kohdetta, ennen pääteasemaa se kuitenkin äkkiä pysähtyi ja sisään pinkaisi myynti-Matteja mukanaan kaikenlaista snäksiä ja juotavaa. Lisäksi alettiin kovasti huutaa, että Mount Bromolle matkaajien tulisi nyt sitten jäädä tässä. Koska kumminkin tiedettiin tällaisesta vilunkipelistä ennakkoon totesimme vain haluavamme bussiterminaalille. Olisivat halunneet nääs kaupata meille kyydin ja liput vuorelle sopivaan ylihintaan. Me kun taas lukeudumme budjettimatkustajiin halusimme tietysti vuorelle ilmaiseksi. 

Pääteasemalla törmäsimme jollain ihmeen kaupalla rehelliseen (jos nyt näin radikaalia ilmaisua voidaan käyttää) lippukauppiaaseen. Omalta osaltani olin vakuuttunut heti kun paikalliseen tasoon nähden hyvää englantia puhuva Mr. Toto kehotti meitä vaan kävelemään vuorelle, koska ”tickets are fuckin expensive and they will only try to fool you”. Kaveri osoitti meille Taruherrojen keskimaata muistuttavasta kartasta, mikä on homman nimi ja mistä kannattaa käpystellä välttääkseen lipputarkastajat. Toto vei meidät sitten minibussin luo jolla piti ”parin tunnin” päästä lähteä vuorille kylään, josta havittelimme yöpaikkaa. Tapa on kuitenkin sellainen, että auto ei liiku ennen kuin paikat on täynnä. Istuttiin siis 5 aikoihin illalla paikallisen warungin pöytään pelaamaan taas korttia ja odottelemaan lähtöä. Ehkä siinä 9-10 aikaan illalla kun korttipeliturnaus oli puolessa välissä ruvettiin miettimään, että lähtiskö nää viemään meitä jos maksettas enemmän ku normaalisti. 100 000 rupian hinta 2h bussimatkasta tuntui kuitenkin silloin liian rapsakalta, mutta klo 23 alko jo tuntumaan, että ei tässä tosiaan 10 ihmistä varmaan tämän illan aikana enää paikalle ilmesty. Maksettiin siis n. 7e per nassu ja koska oltiin jo kaikki aika rikki, niin uni tuli kuskin kyseenalaisesta ajotyylistä huolimatta helposti. Keskinopeuden ollessa n. 100km/h kerran heräsin siihen kun Joni tokaisi, että eihän tossa oo kun 100m pudotus just vasemmalla puolella. Takaisin tullessa seuraavana päivänä valoisassa ympäristössä nopeus oli kyllä edelleen sama, mutta huomasimme jyrkänteitten sijoittuvan ihan tien molemmin puolin. 

Nyt olis tarvittu Bilboo

odotteluaktiviteetit

odotteluympäristö

Kyytipelimme

Ei sen kummemmin puolen yön aikaan tiedetty missä täällä vuoristoseudulla leiriydyttäisiin, mutta sanottiin kuskille ohjeeksi ”johonkin home stayhin”. Ja kyllähän me home stayhin päästiin, mihinpä muuallekaan kuin herra kuskin omaan yritykseen. Vielä viimeisillä minuuteilla herra kuski kuljetti meidät majoituspaikkansa sijasta jonkun parhaan kuomansa matkatoimistolle, joka nyt vaan sattui olemaan auki siinä 12-1 välillä yöllä. Heillä kuitenkin alkoi jo käämit palaa kun tyhmät turistit ei halunneet heidän lippuja ostaa. Home stay oli tasokas kattohuoneisto laadukkaassa vuoristotalossa, jonka yhden yön majoituksen henkilöhinnaksi jäi 4e. Saatiin kaikki siis ullakolla käyttöömme homeiset viltit ja kaksi sänkyä jaettavaksi. Kylpyhuoneessa odotti ylellinen kyykkyvessayllätys ja neljälle puhelimen laturille yksi pistorasia, josta pilkahteli ilotulituksia. 

Sen verran oltiin myös väsyneitä, että päätettiin skipata klo 3:00 aamuherätys ja jättää auringon nousu väliin ja laittaa kellot pirisemään vasta seiskaksi. Eri lähteistä oltiin luettu, että Bromolla lämpötilat laskee alle 10 asteeseen ja osittain ylipukeuduttiin. Kuitenkin  vuorenrinteeseen nousu about 2km ja auringon paiste loivat hieman lämpöisemmät olosuhteet. Menoa sinne vuorille on hyvin vaikea kuvailla ja varsinkin niitä näkymiä alas. Varmasti saa kotvan odotella ennen kuin tommosia tulee näkemään. Tässä pieni kuvakooste, joka pelkästään on täysin riittämätön kuvaamaan niitä näkymyksiä.

lähtöruutu

Hyvinkin pian vuoristokiipeilyn jälkeen lähdimme minibussimatkalle kohti lämpimämpää ilmastoa ja takaisin kylään, josta varsinainen bussimatkamme Balille vasta alkaisi. Tässä vaiheessa olikin juuri mielenkiintoista havainnoida eilisen yön pimeydessä menettämiämme elämyksellisiä ralliurheilukokemuksia valaistuissa olosuhteissa. 

Perille päästyä Mr. Toto meitä tepastelikin vastaan bussiterminaalilla ja kehotti menemään 4h odottelun ajaksi hostelli Lava Lavaan, koska ilmainen netti ja halpaa ruokaa. Ei varmaan ollut taas kaveruksia tämän paikan omistajistossa.Muutama sata korttipeliä myöhemmin seisoimme pilkkopimeässä bussipysäkillä, jolle yllättäen pysähtyikin oikea linjuri. 

Kuva jättihämähäkin kuvaamisoperaatiosta bussipysäkillä.

Bussissa matka Balille sujahti lähes selkäkivuttomasti. Aamu viideltä paikallisen kotimme aikaa saavuimme välietappiimme. Jokseenkin kireäksi venynyt aamupinna enteili itselläni pientä räjähdyksellistä vaaraa, kun ulos astuessa ympärille hyökkäsi taas sen satakuuskyt  paikallista pimeää ja vähemmän pimeää taksikuskia. He iskivät tuttuun tapaan pöytään koko kansainvälisen kommunikaatiokykynsä sanarepertuaarin. Esimerkkinä sanajono, joka jatkuu samanlaisena taukoamatta. Näille herroille suosittelisin lämpimästi alanvaihtoa, jossa jokainen voisi löytää kykynsä ennemmin vaikka papukaijankouluttajana. En ole koskaan ollut tunnettu aamukärsivällisyydestäni, mutta väittäisin ”Transport!? Transport? Taxi mister? taxi!” -mantran pistävän jonkun toisenkin hermot testiin liian lyhyitten bussiyöunien jälkeen. Valittiin lopulta vaan joku vähemmän huijari taksikuski, joka kyyditsi meidät suoraan lentokentän lippukauppaan. Seuraavaan lähtevään potkurikoneeseen hypättiin klo 9:10, joka kuljetti meidät Itä-Indonesiaan Labuan Bajon kaupunkiin saarelle nimeltä Flores.

Päivät 8, 9, 10

Floresilla ainoisiin ennalta suunniteltuihin aktiviteetteihin kuului nähdä vain tyhjiä hiekkarantoja ottaa vaan lepiä, kun kerta lomalla ollaan. Tähän saakka lomaa olisi voinut kutsua, jopa jokseenkin fyysiseksi, sillä ainoastaan yhtenä aamuna oltiin nukuttu pitempään kuin klo 6 aamulla. Labuan Bajon lentokentällä selattiin lista hotelleista joihin lentokenttä taksi kulkee ja valittiin joku joka täytti kriteerimme huokeasta kustannustasosta. Lähdimme Hotel orangeen, jossa viihdyimme mainiosti jälleen yhden yön. Satuimme kuitenkin paikallisella kylällä käppäillessämme ostamaan paikallisia veneretkiä kauppaavasta matkatoimistosta kahden päivän retken ympäri läheisiä saaria ja kansallispuistoja. Useimmat veneretket täällä myydään yöpymisellä veneessä, mutta tähän hommaan kuului majapaikka ”kapteenin majassa”, mitä se ikinä sitten tarkoittikaan. 

Toisen Flores päivämme aamuna laitettiin taas kamat kasaan (tällä kertaa kuitenkin vasta klo 7:30) ja suunnattiin näillä kelluvilla kalamajoilla ”manta pointille”. Jollain kielellä jättirauskua kutsutaan siis mantaksi, mutta niiden metsästäminen näköpiiriin osoittautuikin hieman haasteelliseksi ja paikallinen kapteenimme pyyteli vuolaasti anteeksi kun silmiimme osui vain pari pintauiskentelijaa vilaukselta. Oli siis ”tyytyminen” snorklailuun ja veneen kannella ruskistumiseen. 

Tässä vaiheessa saatoimme vielä hieman aliarvioida aurinkorasvan tarpeen

Toinen kohteemme oli Pink beach, joka tiettyyn aikaan vuodesta/vuorovedestä (?) hehkuu pinkkinä ja/tai punaisena koralleist hiekkaan irtoavasta väristä. Pinkkeys ei liiemmin päätynyt kuviin mutta lähietäisyydeltä sen erotti mainiosti. Rannalle kanssamme uiskentelemaan oli saapunut myös yksinäinen herra merikilpikonna. Vinkki viitosena jos jostain haluaa lähteä etsimään aution hiekkarannan simpukoilla ja valkoisella hiekalla höystettynä niinn täällä niitä piisaa! Jokaisella pienelläkin saarella omansa. Kun Pink beachiltä lähdettiin taas putputtamaan, niin alkoikin olla jo vähän myöhä. sopivasti moottori tai joku sen sorttinen kiinalainen rakennelma veneessämme hajosi, mutta saimme hinauskyydin samaa reissua suorittavalta toiselta meripurkilta. Suunnattiin sitten katsomaan nahkahousujen kokoisia lepakoita yhden saaren liepeille. Siellä sadat draculat aloittivat juuri iltalentonsa. Sattuneesta syystä tapauksesta ei hämärässä ole kovin mainioita kuvia, mutta oli aika hämmentävä paikka taas se. Ja hämmentävä auringonlaskukin. Ja se täysikuu.

Siltä päivältä turistikiertelyt sitten päättyivätkin, eikä kellään ollut hajuakaan millaisesta majoituspaikasta varsinaisesti oltiin maksettu. Saavuttiin pieneen kalastajakylään, jossa ensimmäinen vastaantepastelija oli vuohi. Monen moisissa paikoissa ollaan jo oltu ja yövytty, mutta tämä oli mielenkiintoisin so far. Mentiin nääs kipparin omaan kotiin, jossa ei-niin-kovin-hyväntuulisen näköinen kaptenska oli pistänyt illallisen tulille heidän kyökissään (silmämääräisesti laskettuna) 12 lapsukaisen kanssa. Koko reissuryhmämme neljä espanjalaista vanhusta, neljä Indonesialaista nuorta ja me yövuttiin heidän kodissaan, joka oli rakennettu puutikkujen päälle kahden metrin korkeuteen lastulevystä ja aaltopellistä. Oma retkikuntamme sai käyttöönsä yhden ”huoneen” joka oli juuri sopivan kokoinen kahdelle patjalle ja hyttysverkolle. Siinä oli ihan intressanttia nukkua yksi yö lievästi sanoen tiiviissä tunnelmissa ja ilmastoinnista uneksiessa. Kapteenin matkailuyritys ehkä hieman söi omien perheenjäsenten arkielämän mukavuuksia, sillä jälkeenpäin tajusin ehkä meidän nukkuneen kapteenin omien teini-ikäisten poikien makuuhuoneessa. Yöllä mennessäni vessaan pojat olivat edelleen olohuoneessa, jossa olimme iltaa vietelleet ja toinen oli sammahtanut sohvalle ja toinen muoviseen puutarhatuoliin.

makkari

suihku & wc

keittiö

Tupa joka oli oikeastaan mitoitettu pikkuihmisille tuotti hieman haasteita ja yksi turistiryhmämme setä otti aikamoisen tällin kalloonsa poikkiparrusta kävellessään kylppäriin vievää käytävää ja lensi selälleen maahan. Toisen vahingosta ei tietenkään saisi olla iloinen, mutta henkilökohtaisesti tämä kuitenkin kasvatti luottoani talon rakenteitten kestävyyteen, sillä kaatuneella herralla oli kyllä varsin iso ja varmasti vahva pää, joka vain hivenen vavisutti kantavia rakenteita. Kapteenin kodissa sisustutsinteriööri oli sinänsä yksinkertainen, mutta sitä en tiedä onko tämä äänenvahvistinpoltiikka nyt varmasti riittävä.

Kapteenin maja ulkopuolelta

Kylän pääkatu

Aamulla paineltiin taa samojen veneiden kyytiin, jolla matkasimme kansallispuistoon Komodor Islandille. Komodon jättiläisvaraanien asuinalueelle suunnistaminen oli alkuperäisen suunnitelman mukaan ohjelmassa siksi, että pojat voivat heivata minut kyydistä kun tarvitaan syöttiä tai lihansyöjäliskon houkutinta. Liskot ovat elinpiiriltään hieman niukkoja ja asuvat maailmassa ainoastaan näillä saarilla ja ovat siellä asuneetkin dinosaurusten ajoista asti. Sinänsä viisas laji, joka pitää huolta myös siitä, että ylikansoitusta ei pääse tapahtumaan ja poikaset joutuvat kuoriutuessaan pinkaisemaan kolmeksi vuodeksi puihin piiloon, koska mamma-varaani ja muut täysikasvuiset liskot popsivat jälkeläisensä mieluusti medium plussana illallisen merkeissä. Komodo varaaneilla on muutenkin varmasti muiden lajien mielestä vittumainen tapa saalistaa, sillä vesipuhvelinkin pystyy ottamaan päiviltä yhdellä puraisulla. Tarvitsee ainoastaan ootella viikko ja puraisusta jäänyt myrkky on hoitanut hommansa. Varaani vain haistelee n. 5km päästä, että missä kohtaa puhveli potkas tyhjää ja kingertää itse paikalle. 

superturistit

Olimme erittäin onnekkaita kansallispuisto turisteja, sillä astuessamme viidakkoon ensimmäisen 10min jälkeen vastaan tallusteli yksi täysikasvuinen varaani rouva. Luonnonpuistoon ei saanut astua ilman opasta ryhmän edessä, keskellä ja takana ja he suojelivat meitä kaksihaaraisilla puutikuillaan. Heidän työnkuvaansa kuului myös huutaa ”move! move! Boss coming! boss walking!” kun rouva varaani tallusti suoraan kohti polullamme. Sitä ei kuitenkaan paljon meidän kamerat ja tuijotus kiinnostaneet kun se jatkoi hieman Valentin Konosmaista etenemistään slowmodella ohitsemme. Kuten kaikilla muillakin Telluksen lajeilla myös Komodo varaani naaraat ovat yleensä aggressiivisempia, mutta vältyimme välikohtauksilta.

Boss walking

Kakkaa.

Veneellä siirryttiin toiseen kansallispuistoon, jossa asusteli enemmänkin rangereita eli paikallisia puistonvartijoita ja tehtiin taas viidakko kierros. Tällä kertaa nähtiin enemmänkin varaanien muita ruokalajeja kuten apinoita ja vesipuhveleita. Sitten alettiinkin jo siirtyä pikku purkkipurtilomme kanssa vesiteitse kotia kohti parin tunnin venematkalle. Matka sujui pelaamalla korttia. Viimeinen etappi saavutettiin puoli tuntia ennen maalia, kun pikku saaren rantaan pysähdyimme uimaan ja kiipesimme kukkulalle katsomaan auringon laskun.

Pilkko pimeässäkin kapteenimme löysi kotisatamaan ja raahauduimme väsyneinä, mutta onnellisina ja paljon (paikoin myös liikaa) nähneinä takaisin oranssiin hotelliimme.

Vikat päivät

Nyt lomailua on jäljellä viitisen päivää ja yksi päivä ihan tiedostamattomalla päätöksellä päätettiin käyttää varsinaiseen lomailuun eli ei mihinkään. Pelattiin siis jälleen hieman korttia, nukuttiin päikkärit ja illalla syötiin paikallisella kalatorilla redsnapperia, mutta muita muistikuvia ei päivästä varsinaisesti jäänyt haaviin tyhjänpäiväisyyden vuoksi. Tämä päivä tuli ihan hyvään saumaan, sillä lomaammee saattoi kuvailla tähän asti myös jokseenkin fyysiseksi kaiken sen patikoinnin, uimisen ja luonnottoman aikaisten aamuherätysten jälkeen. Kuitenkin myös seuraavaksi päiväksi varattiin extempore se  kauan odotettu sukelluskurssi! Tässä vaiheessa Joni päätti heivata meidät, koska ei osallistunut kurssille ja lähti lentämään loppulomaksi Balikotia kohti.

Maanantaina oli taas laitettava romut reppuun ja herättävä 7, kun siirryttiin Flores Dive Centren kerrossänkyihin asumaan loppuloman ajaksi. Aamulla alkoi myös meidän teoriaopiskelu, jossa saatoin aamupäivän aikana pari kertaa nukahtaa silmät auki. Tai kiinni. Kumpikin onnistuu yhtä nopeasti. Iltapäivällä lähdettiin minilava-auton lavalla varusteitten ja kahden ohjaajamme kanssa köröttelemään jonkin pienen resortintapaisen uima-altaan aaltoihin ja ottamaan ensihenkoset sukelluslaitteista. En lainkaan ihmettele jos laitesukellus ei sovi ahtaanpaikan kammoiselle, sillä alkuun toiminta ei tuntunut kovin hallitulta ja altaan seinät loivat aika tiivistä tunnelmaa kun kolme aloittelijaa polski täydessä varustuksessa. Paikalle ennätti myös vähän rajumpikin rankkasade, mutta olimme siltä suojassa pinnan alla. Tosin pikkuhiljaa ukkosmyrsky kävi vähän turhan rajuksi ja ohjaajat päättivät keskeyttää polskuharjoitukset salamien pelossa. 

kamat ekan kerran päällä

Seuraavana aamuna kaikki sukellus sentterin dormeilla asustelijat lähtivät samaan aikaan satamaan 7:30 ja meidät jaettiin kurssin mukaan omiin venhoihimme. Saimme yksityisveneen, koska aloittelijat. Jälleen oltiin matkalla vähän myrskyn keskelle, mutta pinnan alla ei päässyt sade kastelemaan. Vedenalaisia kuvia ei tästä reissusta liiemmin nähdä, vaikka pojilla Gopro olis ollutkin, mutta ohjaajat eivät anna ensimmäisellä sukelluskurssilla lupaa kuvata kun ois pari muutakin juttua johon keskittyä. Esim. pysyttely naturally boyantina, eli luonnollisesti kelluvana, eli tasapainossa pinnan alla, eli halutussa syvyydessä pysyminen, lähinnä käyttämällä omia keuhkoja. Tasapainossa pysyminen on yleensä vaikeaa noin niinkun pinnan yläpuolisessakin elämässä, joten tämä tuotti ehkä eniten hankaluuksia. Aika nopeasti homman alkoi kuitenkin hanskaamaan, vaikka en väitäkään vielä mikään taituri olevani, mutta kolmannen päivän sukellukset meni jo ihan fundivingista eli viihdesukelluksesta eli viihdyin. Hommaa helpotti hieman se, että korvani eivät kyselleet minkäänlaisen paineentasailun perään edes 18 metrissä. Lääketieteellinen teoria tähän löytyi heti, sillä kuulemma tyhjässä päässä ei muodostu kummemmin painettakaan. Kaikki reagoi sukellushommaan kuitenkin vähän eri tavalla ja yksi reissurykmenttimme jäsen joutui jättämään leikin kesken, kun jostain edelleen hieman tuntemattomasta syystä laatta alkoi lentää toisen sukellusreissun jälkeen huolella.

Kolmannen päivän sukelluskohteena oli Komodon kansallispuiston vesialueet ja ihan kyllä oikein sydäntäriipaisee, kun ei veden alta saanut kuvamateriaalia. Uskomaton paikka ja niin paljon elävää korallia, kun suurimmassa osassa snorklauspaikoistakin näkee useimmin vain värikkäät kalat mutta kuitenkin kuollutta korallia. Värikkäätkin kalat olivat saaneet täällä kasvaa kissan kokoisiksi ja siellä nähtiin yhtä sun toista haita, merikilpparia, rauskua ja yksisarviskalaa. Myös yksi ihan semikokoinen halkaisijaltaan ainakin puoli metsinen näkinkenkä, jonne olisi mahtunut jo kokonainen Niiskuneiti. Herra näkinkenkä oli viellä sen verran avoimella tuulella, että asukaskin oli siinä nähtävillä ihmettelemässä maailman menoa. Paluumatkalla nähtiin myös yksi päivän kruunaava ilmestys, kun paattimme yläkannella väkersin kurssin loppukoetta ja delfiinit kävivät polskimassa vanavedessä. Mutta oikeasti päivän kruunasi vasta se, kun saatiin käteemme Open water diver todistukset. 

 

Torstai eli toisiksi viiminen reissupäivä

Vaikka sukelluskurssiin kuului kolmen yön majoitus kurssin aikana, saatiin kuitenkin jäädä vielä neljänneksi yöksi kun maksettiin vielä yhden yön majoitus (n. 7e) ja ei tarvinnut pakata taas reppua ja lähteä etsimään uutta majapaikkaa viimeiseksi yöksi. Torstai oli viimeinen kokonainen päivä Floresilla ja oltiin ajateltu, että siistiä olis nyt nähdä jotain muutakin kuin siinä se kylä ja haluttiin vesiputouksille. Vuokrattiin siis skootterit ja sukellus sentterimme henkilökuntaan kuuluva paikallinen kaveri lupautui lähtemään meille vesiputouksille noin tunnin ajomatkan päähän oppaaksi. Ei siis varsinaisesti tiedetty millaiseen paikkaan meitä lähdettiin viemään, mutta googlesta oltiin katteltu, että pari putousta pitäis täällä olla. Kuvia ei tältäkään reissulta montaa jäänyt koska a. rankkasade ja b. kuvausfiilis, joka oli sanalla sanoen kateissa siinä (hieman yläkanttiin pyöristetysti) 10km tarpomisessa mutaisilla teillä ja viidakoissa, kun päällensä on pistänyt reissun viimeiset jäljellä olevat puhtaat vaatteet. Oli kyllä extriimi reitti putoukselle tällä kertaa sillä sen lisäksi, että rankkasade muodosti polullemme viidakossa joen, meidän piti ylittää vielä oikeakin koski. Ja kaikki tämä släbärit jalassa. Ei kovin montaa sanaa englantia puhunut tämä meidän paikallinen oppaamme, joten epäilen kommunikaatiokatkoksen reitin vaativuudesta johtuneen tästä. Koskea ylittäessä tultiin kuitenkin ymmärretyiksi, kun ilmaisimme, että eteneminen kävisi tässäkohtaa liian hankalaksi. Tämä paikallinen viidakkovekara vetäisi jostain pusikosta kaksi yhteen sidottua bambua jotka heitettiin kalloiden väliin sillaksi ja siellä sitten pompittiin kiveltä kivelle. 

Ja kaikki tämä jotta putoavaa vettä nähtäisiin juuri ja juuri kallioiden välistä hieman lisää.

Mielenkiintoinen oli siis sekin reissu ja takaisintulo matkallakin oppaillemme oli käynyt jonkinasteinen virhearvio. Sateella näet vedenpinta saattaa nousta ja kun olimme kosken pahimman kohdan päässeet bambusillalla yli se huuhtoitui kovan virtauksen mukana tiehensä. Kun paikallinen kaveri yritti sitten ylitystä ilman sitä hänkin huuhtoutui koskeen, mutta jollain ilveellä sai kiinni kivistä ja parilla tällillä siitä onneksi selvittiin. Mutta en tiedä minkälainen muu lopetus olisi kahden viikon Indonesian selviytymis stoorillemme enää sopinutkaan. 

Perjantaina suunnattiin heti aamusta potkurikoneen nokka kohti kotia ja uutukaista koti villaa. Teen tästä varmaan vielä jonkin oman jutun ja ennen lomaakin oli kaikenlaista menoa ja meininkiä, mutta kolme päivää yhden matkapostauksen kirjoitteluun alkaa vähän riittelemään, niin katsotaan milloin seuraava saadaan ilmoille!