”Poikaystäväni vanhemmat ostavat minulle ihan minkä tabletin vain haluan”

Maailmani pysähtyy, mutta näen hänen huuliensa liikkuvan ja sormien kapaloivan hiuksia edelleen ponnarin puristukseen.

Korvissani sumisee ja sydän takoo keuhkoihin tärinää.

Hän kykeni lopettamaan työt, tilille napsahtaa opintotuki, vuokraa ei tarvitse maksaa ja poikaystävän vanhemmat avustavat avuliaasti.

Minä taas yritän taistella.

”Ostettaisiinko kuun lopussa ne keikka liput?”

Havahdun.

Haluan huutaa. Taas minä olin lupautunut johonkin mistä minä en pidä.

Olen aina mennyt hänen haluamilleen keikoille, kuunnellut musiikkia jota olen vihannut ja saanut nauloilla stailatun laulajan niskaani.

Edessä oli taas sama helvetti johon lupauduin.

Ehdot: Hän lähtee kanssani yökerhoon juhlimaan minun syntymäpäivääni ja minä lähden hänen mukaansa taas keikalle.

Mutta yökerho ilta ei onnistu. Minä en tanssi. Minä vain tärisen ja itken ulkopuolella.

Vaikka oli minun syntymäpäiväni.

Ja nyt minun pitää mennä bändin keikalle jota vihaan sydämestäni.

Minulla ei ole rahaa edes kunnolla ruokaan.

En kykene vastaamaan, tuijotan vain eteeni vaitonaisena ja katson kun hän pukeutuu.

Treenien jälkeenkin jaettiin 85 euron lasku. Eikä minulla ole siihenkään varaa.

Soitan isälle ja pyydän avustusta.

”Turha harrastushan se on muutenkin”

Ja niin minä suljen puhelimeni ja pidättelen kyyneleitä että rintakehää särkee.

Ei minulla ole varaa enää edes hyppiä tatamilla. 

Tentti on ohi,

mutta silti on edelleen se tunne että jotain on kesken.

Maanantaina on viimeiset treenit.