Olethan kiltti minulle?

Reilu vuosi sitten tein ehkä yhden parhaimpia päätöksiäni koskaan. Minä päätin, etten enää aio tuomita ihmisiä esimerkiksi ulkonäön perusteella. Kirjoitin tästä aiheesta aikaisemmin edellisessä blogissani, mutta halusin kirjoittaa uudelleen. Halusin myös kirjoittaa asiasta hiukan rehellisemmin ja avoimemmin. 

Päätös oli paras mahdollinen, mutta ei ollenkaan helppo toteuttaa. Minä olin se tyttö, joka arvosteli ja tuomitsi hyvinkin ruman sanatulvan kanssa. Tiesin, että se oli väärin, tiesin sen koko ajan. Tiesin myös, että vaatteet/meikki/hiukset eivät kerro ihmisestä yhtään mitään. Tiesin myös, että en koskaan haluisi minusta puhuttavan niin kuin minä puhuin joistain ihmisistä. Paras päätös siis, edelleen. En minä halunnut olla enää sellainen. Miksi kukaan haluaisi?

Sen sijaan, että olisin pelkästään lopettanut arvostelun ja tuomitsemisen, minä aloin myös kannustamaan muita siihen. Kannustamisen ohella myös puolustin niitä, jotka joutuivat hirveiden kommenttien runtelemaksi. Edelleen kannustan muitakin tekemään samoin. Uskokaa kun sanon, mikään ei tunnu paremmalta. En ole enää niin kateellinen (vaikka eihän kateus täysin tietenkään lähtenyt), osaan ottaa vastaan negatiivisia kommentteja paljon paremmin ja minusta tuntuu, että olen oikeasti onnellisempi.
Ennen kaikkea tämä on vaikuttanut omaan itsetuntooni positiivisesti. En enää etsi itsestänikään virheitä niin helposti. Tai no ”virheitä”. 

Tuntuu vähän oudolta sanoa näin, mutta tavallaan tunnen olevani nyt parempi ihminen kuin ne, jotka edelleen jatkavat paskan puhumista. Eli puhukaa vain minusta niin kuin tahdotte, minä en aio jäädä kenenkään jalkojen alle enää. Ehkä sen takana on kateus tai huono itsetunto tai ehkä niillä ihmisillä ei yksinkertaisesti ole parempaa tekemistä. 

Rakastakaa itseänne, rakastakaa toisianne. Lupaan, että elämä tuntuu hiukan valoisammalta.

Olethan kiltti minulle
    aamuauringon tavoin?