Ladataan...

Kävin huhtikuun alussa vierailulla eduskunnassa, jossa opiskelukaverini Verena Kaun työskentelee Petri Honkosen (kesk.) avustajana. Olen käynyt eduskunnassa kerran aikaisemmin seuraamassa täysistuntoa, mutta tämä vierailu oli erityisen jännittävä, sillä pääsin Verenan johdolla kiertelemään eduskunnan käytäville ja kurkistamaan talon arkeen. Kaltaiseni politologi oli innoissaan, kun suomalaisen politiikan johtohahmot eli kansanedustajat ja ministerit kävelivät käytävillä vastaan. Minua kiinnosti tietää kuinka Verena on päätynyt eduskuntaan ja millaista ylipäätään hänen työnsä siellä on, joten kyselin vierailun aikana niin hänen taustastaan, työstään kuin myös ajatuksistaan politiikasta.

Kertoisitko lyhyesti opintotaustastasi ja harjoitteluista?

Olen opiskellut yleistä valtio-oppia ja toivon mukaan olen valmistumassa pian. Sivuaineena opiskelin viestintää, liiketoimintaosaamisen perusteita sekä henkilöstöjohtamista. Ensimmäinen harjoitteluni oli 2015 keväällä ja kesällä Euroopan parlamentissa Mia-Petra Kumpula-Natrin toimistossa. Toisen harjoittelun tein vuosi sitten keväällä MetsäGroupin kestävän kehityksen ja edunvalvonnan yksikössä Brysselissä. Molemmat harjoittelut olivat oikeastaan EU-harjoitteluita, vaikka opinnoissani ei ollut EU-opintoja. Kiinnostus Euroopan unionin asioihin tulee muualta, esimerkiksi Eurooppanuorten toiminnasta, jossa olen ollut mukana.

Miten päädyit eduskuntaan töihin?

En ole koskaan ollut puoluepoliittisesti sitoutunut. Sitähän ei voi kiistää, että valtaosalla avustajista on jo ennestään puoluepoliittista taustaa, mutta ei kuitenkaan ihan kaikilla. En ollut oikeastaan ajatellut eduskuntaa työpaikkana, varsinkin ilman puoluetoimintaa. MetsäGroupilla ollessani aloin loppukeväästä ajatella, että syksyä varten täytyisi alkaa miettiä työpaikkaa vaikka gradu olikin vielä kesken. Huomasin Keskustan kansanedustajalla Hanna Kososella avoimen haun hänelle avustajaksi. Meillä oli paljon yhteisiä asioita, kuten kiinnostus metsä-, ilmasto-, energia- sekä ympäristöasioihin ja Hanna oli myös ollut aikoinaan MetsäGroupilla harjoittelussa. Ajattelin siis, että minun on pakko hakea tähän! 

Pääsin lopulta haastatteluun, mutta en saanut paikkaa. Kosonen kannusti laittamaan avointa hakemusta Keskustan ryhmälle eduskuntaan. En edes ehtinyt tehdä avointa hakemusta, kun kuulin, että Petri Honkonen tarvitsee pian uuden avustajan. Petri toimii ympäristö- ja talousvaliokunnassa, joten sisällöt sopivat hyvin yhteen omien kiinnostuksen kohteiden kanssa. Ympäristövaliokunnassa on toki ympäristöasiat, mutta myös energia- ja metsäasiat ja talousvaliokunnassa käsitellään paljon EU-asioita sekä energia-asioita. 

Avustajissa on paljon vaihtuvuutta, minäkin olen jo Petrin kolmas avustaja tällä vaalikaudella. Näen, että tämä on näköalapaikka ja 1,5–2 vuotta on sopiva aika olla tässä työssä. Tässä tapauksessa verkostoituminen oli varmaankin avainasemassa, vaikka hain ensin avoimen haun kautta toiselle edustajalle töihin. Mielestäni tämä kertoo siitä, että aina on hyvä päästä työhaastatteluun, koska vaikka ei saisi juuri sitä paikkaa, siitä voi poikia jotain muuta.

Taustatyötä tehdessä näin erään otsikon, jonka mukaan avustaja ei koe kahta samanlaista päivää. Mitkä ovat kuitenkin ne usein toistuvat rutiinit tässä työssä?

Olen itsekin tainnut sanoa, ettei tähän työhön tule helposti rutiinia tai ainakaan minulle ei ole vielä tässä noin puolen vuoden työskentelyn aikana tullut. Jonkin aikaa kestää oppia asioita ja omaksua sitä hiljaista tietoa mitä täällä on, mutta sanoisin, että juuri se 2 vuotta on se aika, kun on nähnyt aikalailla kaiken. 

Tähän työhön kuuluu tietty epävarmuus, koska aina voi tulla kaikenlaisia yllätyksiä. Periaatteessa on aina se mahdollisuus, että hallitus voi kaatua, kun tulee opposition välikysymys tai nyt, kun sote-aikana on paljon epävarmuutta ilmassa. Rutiineja tuo kuitenkin poliittinen viikko, jonka mukaan toimitaan. Se alkaa oikeastaan tiistaista, koska maanantaisin edustajat ovat maakunnissa ja ne päivät ovat täällä rauhallisia. Tiistaina alkaa valiokuntatyöskentely ja tiistaina sekä keskiviikkona istunnot alkavat klo 14. Torstaita voisi pitää poliittisen viikon huipentumana, silloin on ryhmäkokoukset eduskuntaryhmissä ja siellä linjataan omia kantoja ajankohtaisiin asioihin ja käydään sisäistä keskustelua. Torstaisin on myös kyselytunti klo 16. Perjantaisin istunto alkaa jo klo 13 ja viikonlopun alkaessa talo hiljenee. Samat asiat ja perinteet toistuvat siis viikottain ja vuosittain. 

Mitkä taidot korostuvat tässä työssä? 

Äärimmäinen joustavuus sekä kyky toimia ja pystyä hoitamaan asioita nopeasti vaikka se hoidettu asia ei olisikaan täydellisesti tehty. Ei siis voi olla liiallinen perfektionisti. Jos edustaja pyytää nopeasti tärkeimmät pointit jostain asiasta, ei ole aikaa kartoittaa kaikkea tietoa vaan täytyy saada nopeasti jotain paperille. Suurten kokonaisuuksien hahmottaminen on tärkeää, jotta voi melko nopeasti ymmärtää mikä on olennaista ja pystyy myös tiivistämään tietoa.  Olen huomannut, että mitä tiiviimmin pystyt asian kertomaan, sen parempi. Tämä pätee aika hyvin myös työnhakuun, sillä työnantajat voivat saada paljon hakemuksia ja on hyödyksi, jos pystyy tiiviisti kertomaan miksi hakee paikkaa. Sähköpostiviestittelyssä tiiviit viestit ehtii lukea, kun taas pitkiä viestejä ei. 

Näiden lisäksi hyvät kirjoitustaidot, sillä täytyy kirjoittaa paljon esimerkiksi tiedotteita, kannanottoja, blogeja ja kolumneja. Saattaa mennä niinkin päin, että edustaja tekee pohjaa jollekin tekstille, minä katson ne läpi ja teen korjaukset. 

Tietyssä määrin myös verkostoituminen ja vuorovaikutus ovat tärkeitä taitoja ihan jo senkin kannalta millaisen mallin mukaan Keskustassa avustajat toimii. Keskustalla ei ole ainakaan vielä ryhmäkansliamallia, kuten Vihreillä ja SDP:llä. Ryhmäkansliamallissa ei enää avusteta yhtä edustajaa vaan tehdään erilaisilla painotuksilla työtä eli joku vastaa esimerkiksi ympäristöasioista. Tuon mallin etu on se, että avustajat voivat olla tietyn aiheen asiantuntijoita ja kehittää omaa osaamistaan. Tuossa mallissa on tiiviimpi yhteistyö. Itse teen töitä suhteellisen yksin ja rauhassa, vaikka teemme muiden puolueen edustajien kanssa myös yhteistyötä.

Mistä asioista valtio-opista tai yleisemmin yhteiskuntatieteistä on ollut tässä työssä eniten hyötyä?

Valiokuntatyöskentely on erittäin mielenkiintoista ja osaltaan juuri valtasuhteiden kannalta, jotka korostuvat valtio-opissa. Valiokuntakokoukset ovat rajattuja ja salaisia, koska sinne pääsevät vain edustajat, asiantuntijat sekä sihteerinä toimiva valiokuntaneuvos. Tämä niin sanottu asiantuntijavalta ja lobbaajien toiminta välillä puhututtaa. Siinä on aika merkittävä valtarakenne.

Avustajilla on pääsy valiokuntien asiakirjoihin ja pidän valiokuntien toimintaa kiinnostavimpana asiana tässä työssä. Sitä kautta tulee substanssi, mutta ikävä kyllä niiden asioiden parissa en ehdi viettää aikaa niin paljon kuin haluaisin. Haluan oman kehittymisen kannalta ehtiä ja pyrkiä auttamaan edustajaa valiokuntiin liittyvissä aiheissa, mutta prioriteetit ovat kuitenkin käytännön tehtävissä ja kalenterin hoitamisessa. Edustajien tärkein työ on valiokunnissa työskentely, jossa tapahtuu poliittinen valmistelu ja on mahdollisuus vaikuttamiseen. Näin ollen avustajan tulisi tehdä työnsä niin hyvin, että edustaja pystyy pääasiassa keskittymään juuri siihen valiokuntatyöhön. Tehtävien kannalta on myös eroja siinä, kuinka edustaja itse osaa hoitaa käytännön asioita ja näin ollen se säästää avustajalta aikaa myös näihin substanssiin liittyviin tehtäviin.

Mitkä asiat ovat haastavimmat tässä työssä?

Tähän työhön ei ole varsinaista perehdytystä, joten täytyy aika paljon itse selvittää asioita ja kysyä apua. Täällä on kyllä hyvin avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä, joten kysyminen ja selvittäminen onnistuu. Oli vähän urpo fiilis aluksi ja välillä on edelleen. Täytyi vaan hyväksyä ettei kaikkea voi tietää, ja toisaalta tajuta ettei kaikkea tarvitse tietää heti. 

Täytyy olla hyvä harkintakyky eri tilanteissa, esimerkiksi kuinka ollaan median kanssa tekemisissä tai kenelle asioista voi puhua. Tässä työssä saa kuulla ja tietää erilaisia asioita, jotka ovat salaisia. Tulee siis harkita kenelle voi puhua tietyistä asioista. Se voi kuitenkin olla haastavaa, koska varsinkin tässä vaiheessa en vieläkään tunnista kaikkia 200 edustajaa, vaikkakin heidät tunnistaa useimmiten siitä ettei heillä ole mitään kulkukorttia esillä, kuten muilla vierailijoilla tai työntekijöillä. 

Onko eduskunnassa avustajana työskentely muuttanut käsitystäsi politiikasta? 

Toisaalta ei, koska valtio-oppia opiskelleena on ennestään hyvät perustiedot politiikasta ja keskivertokansalaista paremmat tiedot eduskunnasta. Täällä ollessa olen nähnyt käytännössä kuinka asiat toimivat. Jostain asioista ennakko-oletukset ovat kuitenkin täällä ollessa vahvistuneet. 

Ennakko-oletuksena on ollut se, että poliitikot ajattelevat luonnollisesti paljon omaa kannatustaan ja toimivat ehkä liiankin usein sen mukaan. Tämä ennakko-oletus on vahvistunut täällä työskennellessä. Vaikka siis ollaan ryhmänä ja ajetaan puolueen linjoja, niin toki yksilöllistä omaa etuakin pyritään ajamaan uudelleenvalintaa silmällä pitäen. Poliitikot tavoittelevat valtaa, mutta ilman valtaa ei voi vaikuttaa eli se kuuluu ammattiin. Politiikassa olisi varmasti paljon parannettavaa ja muutettavaa. Olisihan se hienoa, jos edustajat voisivat äänestää oman näkemyksen ja arvojen mukaisesti eikä sen mukaan mitä suurin osa kannattajista ajattelee asiasta. 

Käsitys on muuttunut siitä, kuinka pienet piirit täällä oikeasti on. Paljon näkyy myös niin sanottua kyräilyä ja lehmänkauppoja. Politikointia ja taktikointia tapahtuu, kun mietitään ketä tuetaan missäkin asiassa. Tätähän tapahtuu myös puolueiden sisällä. Olen myös huomannut kuinka puolueiden sisällä valtasuhteet toimivat ja kuinka pienellä ihmismäärällä päätökset saatetaan puolueiden sisällä tehdä.

Aikaisemmin mainitsin lobbaajat ja sanan negatiivisesta sävystä huolimatta täytyy sanoa, että kyllähän politiikka ja yhteiskunta toimivat niin, että eri tahot, kuten kansalaisyhteiskunta, organisaatiot ja yritykset käyvät vuoropuhelua politiikkojen kanssa. Tieto kulkee suuntaan ja toiseen. On hyvä kuunnella näitä eri tahoja päätöksenteossa, koska muuten eduskunnassa oltaisiin ikään kuin tyhjiössä eikä mietittäisi mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Joskus eduskunta tosin tuntuu kuplalta. Se on kuitenkin yllättänyt, kuinka paljon sellaista toimintaa on mikä ei näy ulospäin tai ole osa virallista työtä. Politiikka on kuitenkin niin paljon ihmisten välistä kanssakäymistä. 

Onko itselläsi herännyt halu pyrkiä eduskuntaan?

Ei oikeastaan. Yleisesti olen ajatellut, että haluaisin rakentaa itselleni tietynlaista asiantuntijuutta niissä teemoissa, jotka kiinnostavat. En ole nyt innostunut poliitikon urasta ja en halua olla niin näkyvästi esillä. Taustalla sen sijaan voin olla. Eurooppa-asiat ovat lähellä sydäntä ja rehellisesti sanoen voisin ehkä joskus harkita eurovaali-ehdokkuutta. Haluaisin nostattaa EU-asioita Suomessa. Syksyllä mahdollisesti tulevat maakunta- ja sotevaalit sekä ensi vuonna eduskuntavaalien ja eurovaalien samanaikaisuus aiheuttaa hankaluuksia ja kansalaiset tulevat varmasti olemaan vaaliväsyneitä. Myöskään puolueet eivät tällä hetkellä ole kiinnostuneita eurovaaleista.

Kiitokset Verenalle haastattelusta ja kierroksesta!

Ladataan...

Päätin helmikuussa kokeilla osittaista somelakkoa. En asettanut itselleni mitään tiettyä aikaa kuinka kauan lakossa tulisi pysyä, vaan pyrin etenemään päivä kerrallaan. Kerroin ideasta parille kaverille, jotka ehdottivat, että kirjaisin tuntemuksia ylös ja kirjoittaisin niistä jutun. Tuolloin minulla ei ollut vielä mitään ajatusta oman blogin perustamisesta, mutta nyt minulla on sopiva tilaisuus julkaista mietteitä tuolta ajalta. Tämä aihe ei mitenkään erityisesti ole rajautunut poliittiseksi aiheeksi, mutta näen tämän aika laajana yhteiskunnallisena asiana, koska sosiaalisella medialla on ollut niin suuri vaikutus ja muutosvoima ihmisten käyttäytymiseen sekä viestintään yleensä. Olen huomannut, että aiheesta alkaa nousta pikkuhiljaa erilaisia julkaisuja, viimeisimpänä huomasin Kioskin videon Facebookissa (16.4. julkaistu), jossa Kioskin Jaakko teki itselleen somedieetin. Jaakolla on aika samanlaisia fiiliksiä kuin minulla omassa lakossani. Toimittaja Ronja Salmi käsitteli someriippuvaisuutta Hesarin kolumnissaan, joka on muuten sattumalta julkaistu samana päivänä, kun aloitin somelakkoni. 

 

12.2.2018

Istun autossa kohti Helsinkiä, viikonloppu on vietetty lapsuuden kodissa Pohjois-Savossa. Olin koko viikonlopun flunssassa ja mitään sohvalla makaamista ihmeellisempää en oikeastaan kyennyt tekemään. Puhelin oli lähellä suurimman osan ajasta ja aina, kun pienikin tylsyyden hetki tuli, oli mahdollista selata Instagramia ja Snapchatia. Olympialaiset olivat onneksi toinen viihdyke puhelimen lisäksi. 

Viikonlopun aikana alkaa alitajunnasta puskea tylsistyminen tuohon Instagramiin. Sitä voi selata loputtomiin saakka ja yleensä tuo selaaminen alkaa ennen pitkää aiheuttaa niin sanottua aivojen sulamista. Mikään mitä sieltä näkee, ei ole oikeasti tarpeellista. Mutta silti kädet hapuavat vähän väliä puhelinta käteen ja sieltä kyseinen sovellus auki. Kas, kukaan ei ole viiden minuutin sisällä päivittänyt mitään. Voi mikä pettymys.

Takaisin automatkaan. Takapenkillä istuessa se alitajunnassa muhinut ajatus kirkastuu. Nyt kyllä poistan Instan ja Snapin, ajattelen. Käyn asiasta vähän keskustelua muiden matkalaisten kanssa ja he ovat myös ajatelleet samoin. ”Poista asennus” x 2. No niin, nyt ne ovat pois. Onpa outo olo. Tuntuu vähän kuin olisi osittain eristänyt itsensä muusta maailmasta. Jätin puhelimeen vielä Twitterin ja Facebookin. Twitter voi toimia jonkinlaisena laastarina tilanteeseen, kun voi selata edes jotain informaation tulvaa. Ja uskottelen itselleni, että ehkä on parempi lukea twiittejä kuin katsoa kuvia. Facebook ei aiheuta nykyisin enää ihmeempiä riippuvuuksia, sillä sen sisältö on muuttunut sen verran tylsäksi ettei sinne kirjautuminen monta kertaa päivässä houkuttele enää kovin paljon. Mikäli Facebookissa ei olisi hyödyllisiä työelämään liittyviä ryhmiä ja verkostoja, poistaisin todennäköisesti profiilini sieltä. 

 

Pääsen kotiin ja alan vähän väliä tuntea tarvetta avata Instagramin. Hieman ahdistava tunne. Olen tyytyväinen siihen päätökseen, että oikeasti poistin sovellukset puhelimesta enkä vain kirjautunut ulos. Olisin nimittäin varmasti jo tässä vaiheessa kirjautunut sisään. Kaverini ehdottaa, että alkaisin harhauttaa itseäni aina tällaisissa tilanteissa, kun tekee mieli katsoa Instaa. En vielä ole keksinyt toimivaa harhautusta, mutta illan mittaan alan oikeasti ajatella syvällisemmin asiaa. Ne ovat vain kuvia mitä minun tekee niin hirveästi mieli mennä katsomaan. Kuvia. Ei sen ihmeempää. Tavallaan harhautustekniikkani on mitätöidä kyseisen sovelluksen sisältö. Se toimii tähän mennessä ihan hyvin. 

Ilta- sekä aamurutiineihin on yleensä kuulunut somen selaaminen. Nyt nukkumaan mennessä päätän lukea viikonlopun Hesarit tarkemmin läpi. Tuntuu ihan raikastavalta keskittyä erilaisiin juttuihin paremmin. Tähän auttaa myös se, että olen viimeisen puolen vuoden aikana päässyt taas paremmin kiinni lukemiseen ja luenkin yleensä iltaisin ennen nukahtamista. Lukeminen auttaa myös nukkumaanmenoa, sillä tunnen väsyväni hyvällä tavalla. Uni tuleekin aika nopeasti.

 

13.2.2018

Yö oli hieman hämmentävä. Näin unta, jossa selasin Instan feediä kunnes muistin, että enhän minä saanut tehdä tätä! Muistan myös unessa avanneeni Snapchatin, mutta sulkeneeni sen heti, koska muistin sen olevan kiellettyä. Aamulla olen hyvilläni, että nämä olivat vain unia enkä ratkennut, mutta samalla huolestuttaa. Olenko oikeasti tietämättäni näin koukussa sosiaaliseen mediaan?

Omalla kohdalla sosiaalisen median käyttö perustuu hyvin pitkälti selailuun. Omat julkaisut ovat aika harvassa. Olen sen verran päässyt irti sosiaalisen median maailmasta, että en ota kuvia jokaisesta vastaantulevasta asiasta, en ota kuvia keikoilla, en ole kiinnostunut siitä kuinka moni minua seuraa tai kuinka monta kaveria minulla on tai kuinka moni minun jutuistani tykkää. En siis sinänsä ole koukussa tykkäyksiin ja omiin julkaisuihin. Olen ihan ylpeä itsestäni, että omaan sen verran hyvän itsetunnon, että en perusta onnistumistani ihmisenä sen mukaan kuinka monelle olen relevantti sosiaalisessa mediassa. Täytyy kyllä myöntää, että nykyään minua kiinnostaa kasvattaa LinkedIn-verkostoa, koska siitä voi olla hyötyä työllistymisen kannalta.

Päivä sujuu ihan hyvin, pystyn välttämään houkutukset.

 

 

14.2.2018

Kummalliset unet jatkuvat. Viime yönä näin unta, jossa kerroin ilmeisesti Paula Vesalalle, että olen aloittanut Instagram-lakon. En tiedä miksi ihmeessä halusin unessa kertoa tämän juuri Paula Vesalalle. Aamulla pääsen sängystä ylös vähän reippaammin, kun en jää selaamaan puhelinta.

Sain esimerkilläni innostettua myös kaverini kokeilemaan tätä lakkoa. Lounaalla nauroimme kaverin kanssa sille, että tämä alkaa kuulostaa samalta kuin yrittäisi päästä kuiville esimerkiksi huumeista. Ei toki millään tasolla samassa kategoriassa vakavuudeltaan, mutta jonkin sortin riippuvuus se tämäkin on. Kävimme kaverin kanssa hyvää keskustelua siitä, mitä tällä kokeilulla voisi saada aikaan, ja kuinka tuon sosiaalisen median ”sosiaalisuus” on oikeastaan aika harhaa. Ja kuinka sitten voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi vain sillä, että ei käytä aktiivisesti sosiaalisen median sovelluksia? Meidän kohdalla kyllästyminen sosiaaliseen mediaan johtaa siihen tarpeeseen, että tavattaisiin ja kohdattaisiin ystäviä ja kavereita ihan oikeasti samassa tilassa kasvotusten. Nostalgisoimme tietenkin myös lapsuutta, jolloin ainoita viihdykkeitä kännyköissä oli matopeli ja keksittiin aika helposti sellaista tekemistä, johon eivät kuuluneet tietokoneet. Mielikuvitus taisi olla hieman paremmassa jamassa tuolloin. 

Huomasin päivän mittaan, että en ajatellut tätä somelakkoa koko ajan ja silloin kuin se palasi mieleen, olin tilanteissa, joissa hyvin usein selaan somea. Ratikkaa odotellessa, ratikassa matkustaessa ja muissa hetkissä, kun vaikka odotan jotakuta. Ylipäätänsä täytyy tässä vaiheessa todeta, että Snapchat ei ole aihettanut tähän mennessä ongelmia: ehkä tuo sovellus alkaa todellakin vedellä viimeisiään. Monet ovat jättäneet kyseisen alustan ja siirtyneet vain käyttämään Instagramin stories-ominaisuutta. 

Mietin tätä jo eilen, mutta yksi erityinen asia mitä ikävöin Instasta on Antti Holma! Antilla on niin mahtavat jutut, että todellakin harmittaa, kun en näe hänen päivityksiään. 

 

 

16.2.2018 

Insta is back. Tuli jotenkin sellainen olo, että haluan edes selaimen kautta käydä katsomassa mitä siellä on tapahtunut. Samantien feedissä tuli esille erään tutun kihlautumisuutinen. Tässä tuli todettua se, että jää aika hyvin uutisista paitsi, kun ei ole Instassa. Toisaalta tämän ihmisen kihlautumisella ei ole minulle oikeastaan minkäänlaista vaikutusta, joten onko tässäkin vain kyse siitä, että kaikista täytyy vaan tietää kaikki mahdollinen? Tai pysyä kärryillä puolituttujenkin ihmisten elämästä?

Otin Instan myös takaisin puhelimeen, mutta huomaan tässä koko hommassa sen, että minua alkaa ahdistaa. En nyt sinänsä ole pettynyt itseeni sen takia, että ”repsahdin”. Enhän ollut asettanut itselleni edes mitään rajaa kuinka kauan pitäisi olla ilman. Mutta nyt tuli sellainen olo, että en edes hirveästi nauti tuosta kuvafeedin selaamisesta. Ainoita miinuksia tässä on ollut se, että olen nähtävästi jäänyt ulkopuolelle myös perheen ja sukulaisten keskusteluista, jotka on käyty Instan ryhmäkeskustelussa. Poistin myös sellaisia seurattavia, joiden asioista en ihan oikeasti ole kiinnostunut, mutta joita olen alkanut joskus seuraamaan. 

Ehkä yhteenveto tästä voisi olla se, että tuolla Instan puolella pärjää vähemmälläkin. Varmaan olisi hyvä oppia tämänkin suhteen se kohtuus. Sosiaalisessa mediassa voi olla, mutta se pitäisi pystyä sulkemaan ja keskittyä ihan johonkin muihin asioihin. Aloin toissailtana piirtämään todella pitkästä aikaa. Otin oikein Pinterestistä vinkkejä siihen kuinka piirtää silmät, nenä ja suu ihan kohta kohdalta. Se oli todella mukavaa puuhaa ja jäin vähän siihen koukkuun. Tuntui hyvältä keskittyä tuollaiseen, jossa luon itse jotain ja voin käyttää luovuutta. 

En oikein tiedä mitä tekisin Snapin suhteen. Voi olla, että jätän sen vielä pois. En kuitenkaan voi nähdä sieltä näiden 3-4 päivän ajalta tulleita juttuja, niin ei siinä ole oikein pointtia. 

 

Siihen loppuivat päiväkirjamerkinnät. Nyt pari kuukautta kokeilun jälkeen alan olla taas siinä pisteessä, että voisin palata tuohon lakkoiluun. Yritin lakon jälkeen vähentää somen käyttämistä vaikka kaikki sovellukset olivatkin puhelimessa. Olen ikävä kyllä lipsunut samaan käyttäytymiseen eli puhelin on liian paljon käsissä. Sen seurauksena ja tietokoneen käytön lisäksi olen saanut aiheutettua käsiini jäykkyyttä ja särkyä.

Tämän kokeilun myötä tajusin todella kuinka koukussa itse ja varmasti monet muutkin ovat sosiaaliseen mediaan. Sieltä pois oleminen aiheuttaa ahdistusta, mutta myös siellä oleminen aiheuttaa sitä. Täytyisi todella löytää se kohtuus ja kultainen keskitie. Koen omalla kohdalla ahdistavaksi sen, että pyrin torjumaan pienimmätkin tylsyyden hetket sosiaalisessa mediassa. Siitä on puhuttukin somen yhteydessä, että ihmiset eivät siedä eivätkä myöskään anna itselleen mahdollisuutta kokea tylsyyden tunnetta, vaikka tylsistyminen on aivoille oikeasti hyväksi. Silloin voi pysähtyä ajattelemaan ja pohtimaan asioita ja ehkä keksiäkin uusia ideoita. Olen huomannut, että mielikuvitukseni sekä keskittymiskykyni ovat heikentyneet muutaman vuoden kuluessa, kun sosiaalisen median sovellukset ovat lisääntyneet ja niiden käyttämiseen kuluttaa entistä enemmän aikaa. Sosiaalista mediaa on vaikeaa päästä eroon, koska työelämässäkin some hyppää silmille joka suunnasta ja työpaikat koittavat hyödyntää erilaisia kanavia entistä enemmän. Tilanne alkaa siis olla se, ettei nykypäivänä voi oikein mitenkään kunnolla irtaantua somesta, koska niin moni asia on sidoksissa sieltä tulevaan informaatioon. Tämä ajatus aiheuttaa ainakin minussa ajoittain ahdistusta. 

Aiheuttaako some sinulle riippuvuutta?

 

 

Kuvat: Viivi Saarikko, koira (ei oma :D): Rova

Ladataan...

Teen työnhakuun liittyen jonkinlaisen oman sarjan, sillä trust me - kerrottavaa ja käsiteltävää riittää. Kaikkea aiheeseen liittyvää en edes pysty heti jäsentämään yhteen postaukseen. Voin aloittaa kertomalla hieman yleisesti omasta työnhausta. Kuvituksena kotitoimisto eli ihan vain keittiön pöytä, hah. 

Ajattelen hakeneeni töitä toisaalta vuoden ja toisaalta reilun puolisen vuotta. Vuoden siltä kantilta, että aloitin varovaisesti työnhaun viime kevään lopulla, opintojen ollessa loppusuoralla. Olin juuri muuttanut Helsinkiin ja lähitulevaisuudessa siintävä opintotukien loppuminen ja Helsingin vuokrataso sai minut aloittamaan työnhaun. Lähdin itsevarmasti (ja naiivisti) työnhakuun ajatellen, että ensimmäinen hakemani työpaikka napsahtaisi minulle. Näin ei käynyt ja tuosta hetkestä lähtien käsitykseni työnhausta alkoi muuttua. Oli vaikea uskoa, ettei edes kutsua haastatteluun tullut. Tämä kuvitelma tuli varmaankin siitä, että aikaisemmin työpaikkojen saanti oli ollut suhteellisen helppoa, sillä olin saanut ne joko suhteiden avulla tai itse kysymällä työpaikasta olisiko siellä mahdollista työskennellä. Olen toki hävinnyt rekryissä aikaisemminkin, mutta niissä mieltä on kohottanut loppumetreille pääsy. Joka tapauksessa, tuosta ensimmäisestä hylsystä alkoi melko raskas kesä työnhaun ja opintojen parissa. Gradu tuli olla valmis elokuuhun mennessä ja lisäksi työn alla oli vielä 2-3 esseetä. 

Kesällä ajankäyttö työnhaussa ja opiskelussa oli ajoittain hyvin stressaavaa, sillä aina kun toista teki niin tulikin paine tehdä sitä vastakkaista asiaa: täytyy hakea töitä, jotta voisi saada työpaikan ja helpotusta rahatilanteeseen, mutta toisaalta tulisi tehdä gradua, jotta voin valmistua ja parantaa mahdollisuuksiani saada vielä parempi työpaikka. Rahatilanne ei tosiaan ollut kovin häävi, sillä opintotukeni loppuivat kesäkuussa 2017. Stressiä pukkasi siis ihan joka suunnasta. Tuossa tilanteessa tajusin myös hyvinvointiyhteiskunnan rajoitteet, koska en voinut saada kuin 90 euroa toimeentulotukea johtuen siitä, että asuin yhdessä poikaystäväni kanssa. 

Työhakemukset eivät kesän aikana tuottaneet haluttuja tuloksia ja puhelin ei juurikaan soinut. Gradu valmistui onneksi hyvin ajallaan ja olin erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Kävin lokakuun alussa työhaastattelussa tehtävään, joka oli niin sanotusti alempana omaa koulutusta, mutta ihan kelpo työtä kuitenkin. Haastattelussa selvisi niin minulle kuin myös haastattelijoille, että en ole sopiva henkilö tehtävään. Oma kunnianhimo päästä haastavampiin tehtäviin ja tuon työn varsinaiset tehtävät eivät kohdanneet. Olin toisaalta helpottunut etten saanut paikkaa, koska tietoa odotellessa minut valtasi tunne ettei tämä ole sitä mitä haluan. 

Lopullisesti sain maisterintutkinnon käteeni lokakuussa. Sen jälkeen alkoi työnhaku part 2, sillä pystyin hakemaan erilaisia työpaikkoja ylemmällä korkeakoulututkinnolla. Tuolloin pääsin myös työttömyystukeen kiinni, jolla ei myöskään elellä kovin leveästi. Laitoin innoissani hakemuksia valtiolle erilaisiin tehtäviin (kuin myös moniin muihin eri sektoreiden paikkoihin), joihin uskoin olevani pätevä. Ei kuulunut pihaustakaan ja minulle on tähän päivään mennessä vahvistunut ajatus siitä, että valtion työpaikkoihin on melkoisen hankalaa päästä. Minulla on harjoittelusta kokemusta valtionhallinnosta, mutta siitä on neljä vuotta aikaa ja se taitaa olla liian kauan sitten. Minulle alkoi kirkastua, että olin putoamassa vastavalmistuneiden kuoppaan. Ei ole vielä hirveästi kokemusta, jotta voisi tavoitella oman alan paikkoja, joihin pian olisi myös sopiva koulutus ja tutkinto. Toisaalta taas on myös hyvin vaikeaa päästä paikkoihin, joihin kokemus riittäisi, mutta olet ylikoulutettu eivätkä työnantajat usko sinun sitoutuvan kyseiseen työtehtävään. 

Olen pyrkinyt edistämään omaa työnhakua Kumous-verkkokurssilla, joka on erityisesti generalisteille hyvä tapa tunnistaa omia vahvuuksia ja saada käsitystä siitä, kuinka tehdä hyvä CV, työhakemus ja tutustua myös piilotyöpaikkojen - tai kuten Kumouksessa sanotaan - tarvetyöpaikkojen etsintään. Yhteiskuntatieteilijänä suurin haaste on saada puettua sanoiksi se mitä minä osaan tehdä. Opiskelemani koulutushan ei suoraan valmista minua mihinkään tiettyyn ammattiin ja olen huomannut etteivät monet eri koulutuksen omaavat ihmiset oikein ymmärrä mitä me osaamme.

Kumous on ollut hyödyllinen työkalu oman osaamisen tunnistamiseen ja voin suositella sitä muillekin. Hain ja sain myös mentorin itselleni Suomen Mentorit ry:n kautta ja tapaamiset samalla alalla työskentelevän mentorin kanssa ovat olleet hyödyllisiä. On hienoa, että tällaisia apuvälineitä on olemassa, mutta harmi, että ne eivät paina aktiivimallissa. Aktiivimallista on tulossa tulevaisuudessa muutama sananen tänne. 

Nyt eletään huhtikuuta 2018. Maaliskuussa pääsin eräässä koulutustani ja mielenkiintoani vastaavan työpaikan rekryssä kakkoseksi. Erot valitun ja minun kanssani olivat sellaiset, joihin en voi millään lailla vaikuttaa. Tämä uutinen oli toki pettymys, mutta ikävä kyllä pettymyksiin on jo aika tottunut. Ihmiset kannustavat usein tällaisissa tilanteissa sanomalla, että hei pääsit kuitenkin jo niin lähelle, kyllä se kohta tärppää! Onhan se toki niin, mutta kyllä se vaan kovaa iskee päin naamaa, kun olet antanut itsestäni niin paljon ja taas jää niin lähelle, mutta toisaalta niin kauas.

Pääsin myös toiseen työpaikkaan haastatteluun, jossa tehtävät olisivat olleet ennestään tuttuja harjoittelusta. Rekry eteni hyvin ja oli hyvä, että yhden kuukauden aikana sain useamman haastattelun, sillä huomasin tuon prosessin muuttuvan kerta kerralla vähän helpommaksi. Haastattelussa jouduin perustelemaan omaa koulutustani, sillä työpaikka ei alana ole ihan itselle ominaisin. Tässäkin on oiva aihe kirjoitettavaksi, eli kuinka yhteiskuntatieteilijät nähdään työmarkkinoilla. Haastattelussa minulle luvattiin kertoa tulos ennen pääsiäistä tai pääsiäisen jälkeen. Lopulta odottelun jälkeen jouduin pääsiäisen jälkeen itse ottamaan selvää siitä sainko paikan vai en. Rekryssä tapahtui siis työnantajan puolesta kömmähdyksiä ja tilanne oli muutenkin hieman epäselvä. Sain kuitenkin kiinni henkilön, joka kertoi epämieluisan tuloksen. En saanut mitään perusteluja hylsylle, muuta siis kuin, että ”olithan sinä vahva hakija”. Okei, selvä. Tämähän lämmittää mieltä. Tässä vuoden aikana on saanut useamman kerran ihmetellä niin omalla kohdalla tai muiden kertomana kuinka vaihtelevalla tavalla työnantajat sektorista riippumatta hoitavat rekryt ja kohtelevat hakijoita. Erittäin monella olisi paljon petrattavaa, jotta tekisi mieli hakea samaan työpaikkaan uudestaankin. 

Tämä kulunut vuosi on ollut henkisesti aikamoista vuoristorataa ja tuntuu, että niitä radan laskuosuuksia on ollut aika paljon enemmän kuin nousuja. En olisi uskonut vuosi sitten olevani tässä tilanteessa, mutta toisaalta en osannut ajatella ollenkaan missä olen. Valmistumisen lähestyessä itsellä oli ainakin sekoitus pelon ja toivon tunteita. Heittäytyminen uuteen elämään yliopiston suojasta tuntui askarruttavalta. Voin olla kuitenkin siihen tyytyväinen, että koen vuoden aikana kehittyneeni työnhaussa roimasti. Niin Kumous kuin myös mentorin ja muiden samassa tilanteessa olevien kavereiden ja tuttujen kanssa käydyt keskustelut ovat tuoneet minut tilanteeseen, jossa hakemukset ja ansioluettelo ovat kunnossa. Tiedän mistä etsin ilmoitustyöpaikkoja. Voisin kehittyä vielä etsimällä tarvetyöpaikkoja, vaikka se onkin aika vaikeaa, mutta yrittämisen arvoista. Olen sisäistänyt verkostoitumisen, jota toki voisi vielä tehdä enemmänkin. Positiivista on toki se, että haettavia paikkoja ilmaantuu hyvällä tahdilla työmarkkinoille. Tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, että suurin kysymys työpaikan saavuttamisessa onkin enää vain paikassa: milloin osuu se täydellinen tai ainakin lähes täydellinen paikka kohdalle? Sellainen, jossa kokemus ja koulutus osuvat kohdalleen ja lisäksi nähdään suuri motivaationi ja haluni kehittyä sekä oppia? 

Huomaan tätä kirjoittaessa, että kerrottavaa ja käsiteltävää todellakin riittää. Mutta palataan tarkempien aiheiden pariin myöhemmin omissa erillisissä postauksissa!

Herättikö teksti ajatuksia tai kysymyksiä? Kerro ne kommenttikentässä!

Pages