Työnhaku: asia, josta en jaksaisi puhua enää yhtään enempää mutta pakko

Teen työnhakuun liittyen jonkinlaisen oman sarjan, sillä trust me – kerrottavaa ja käsiteltävää riittää. Kaikkea aiheeseen liittyvää en edes pysty heti jäsentämään yhteen postaukseen. Voin aloittaa kertomalla hieman yleisesti omasta työnhausta. Kuvituksena kotitoimisto eli ihan vain keittiön pöytä, hah. 

Ajattelen hakeneeni töitä toisaalta vuoden ja toisaalta reilun puolisen vuotta. Vuoden siltä kantilta, että aloitin varovaisesti työnhaun viime kevään lopulla, opintojen ollessa loppusuoralla. Olin juuri muuttanut Helsinkiin ja lähitulevaisuudessa siintävä opintotukien loppuminen ja Helsingin vuokrataso sai minut aloittamaan työnhaun. Lähdin itsevarmasti (ja naiivisti) työnhakuun ajatellen, että ensimmäinen hakemani työpaikka napsahtaisi minulle. Näin ei käynyt ja tuosta hetkestä lähtien käsitykseni työnhausta alkoi muuttua. Oli vaikea uskoa, ettei edes kutsua haastatteluun tullut. Tämä kuvitelma tuli varmaankin siitä, että aikaisemmin työpaikkojen saanti oli ollut suhteellisen helppoa, sillä olin saanut ne joko suhteiden avulla tai itse kysymällä työpaikasta olisiko siellä mahdollista työskennellä. Olen toki hävinnyt rekryissä aikaisemminkin, mutta niissä mieltä on kohottanut loppumetreille pääsy. Joka tapauksessa, tuosta ensimmäisestä hylsystä alkoi melko raskas kesä työnhaun ja opintojen parissa. Gradu tuli olla valmis elokuuhun mennessä ja lisäksi työn alla oli vielä 2-3 esseetä. 

Kesällä ajankäyttö työnhaussa ja opiskelussa oli ajoittain hyvin stressaavaa, sillä aina kun toista teki niin tulikin paine tehdä sitä vastakkaista asiaa: täytyy hakea töitä, jotta voisi saada työpaikan ja helpotusta rahatilanteeseen, mutta toisaalta tulisi tehdä gradua, jotta voin valmistua ja parantaa mahdollisuuksiani saada vielä parempi työpaikka. Rahatilanne ei tosiaan ollut kovin häävi, sillä opintotukeni loppuivat kesäkuussa 2017. Stressiä pukkasi siis ihan joka suunnasta. Tuossa tilanteessa tajusin myös hyvinvointiyhteiskunnan rajoitteet, koska en voinut saada kuin 90 euroa toimeentulotukea johtuen siitä, että asuin yhdessä poikaystäväni kanssa. 

Työhakemukset eivät kesän aikana tuottaneet haluttuja tuloksia ja puhelin ei juurikaan soinut. Gradu valmistui onneksi hyvin ajallaan ja olin erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Kävin lokakuun alussa työhaastattelussa tehtävään, joka oli niin sanotusti alempana omaa koulutusta, mutta ihan kelpo työtä kuitenkin. Haastattelussa selvisi niin minulle kuin myös haastattelijoille, että en ole sopiva henkilö tehtävään. Oma kunnianhimo päästä haastavampiin tehtäviin ja tuon työn varsinaiset tehtävät eivät kohdanneet. Olin toisaalta helpottunut etten saanut paikkaa, koska tietoa odotellessa minut valtasi tunne ettei tämä ole sitä mitä haluan. 

Lopullisesti sain maisterintutkinnon käteeni lokakuussa. Sen jälkeen alkoi työnhaku part 2, sillä pystyin hakemaan erilaisia työpaikkoja ylemmällä korkeakoulututkinnolla. Tuolloin pääsin myös työttömyystukeen kiinni, jolla ei myöskään elellä kovin leveästi. Laitoin innoissani hakemuksia valtiolle erilaisiin tehtäviin (kuin myös moniin muihin eri sektoreiden paikkoihin), joihin uskoin olevani pätevä. Ei kuulunut pihaustakaan ja minulle on tähän päivään mennessä vahvistunut ajatus siitä, että valtion työpaikkoihin on melkoisen hankalaa päästä. Minulla on harjoittelusta kokemusta valtionhallinnosta, mutta siitä on neljä vuotta aikaa ja se taitaa olla liian kauan sitten. Minulle alkoi kirkastua, että olin putoamassa vastavalmistuneiden kuoppaan. Ei ole vielä hirveästi kokemusta, jotta voisi tavoitella oman alan paikkoja, joihin pian olisi myös sopiva koulutus ja tutkinto. Toisaalta taas on myös hyvin vaikeaa päästä paikkoihin, joihin kokemus riittäisi, mutta olet ylikoulutettu eivätkä työnantajat usko sinun sitoutuvan kyseiseen työtehtävään. 

Olen pyrkinyt edistämään omaa työnhakua Kumous-verkkokurssilla, joka on erityisesti generalisteille hyvä tapa tunnistaa omia vahvuuksia ja saada käsitystä siitä, kuinka tehdä hyvä CV, työhakemus ja tutustua myös piilotyöpaikkojen – tai kuten Kumouksessa sanotaan – tarvetyöpaikkojen etsintään. Yhteiskuntatieteilijänä suurin haaste on saada puettua sanoiksi se mitä minä osaan tehdä. Opiskelemani koulutushan ei suoraan valmista minua mihinkään tiettyyn ammattiin ja olen huomannut etteivät monet eri koulutuksen omaavat ihmiset oikein ymmärrä mitä me osaamme.

Kumous on ollut hyödyllinen työkalu oman osaamisen tunnistamiseen ja voin suositella sitä muillekin. Hain ja sain myös mentorin itselleni Suomen Mentorit ry:n kautta ja tapaamiset samalla alalla työskentelevän mentorin kanssa ovat olleet hyödyllisiä. On hienoa, että tällaisia apuvälineitä on olemassa, mutta harmi, että ne eivät paina aktiivimallissa. Aktiivimallista on tulossa tulevaisuudessa muutama sananen tänne. 

Nyt eletään huhtikuuta 2018. Maaliskuussa pääsin eräässä koulutustani ja mielenkiintoani vastaavan työpaikan rekryssä kakkoseksi. Erot valitun ja minun kanssani olivat sellaiset, joihin en voi millään lailla vaikuttaa. Tämä uutinen oli toki pettymys, mutta ikävä kyllä pettymyksiin on jo aika tottunut. Ihmiset kannustavat usein tällaisissa tilanteissa sanomalla, että hei pääsit kuitenkin jo niin lähelle, kyllä se kohta tärppää! Onhan se toki niin, mutta kyllä se vaan kovaa iskee päin naamaa, kun olet antanut itsestäni niin paljon ja taas jää niin lähelle, mutta toisaalta niin kauas.

Pääsin myös toiseen työpaikkaan haastatteluun, jossa tehtävät olisivat olleet ennestään tuttuja harjoittelusta. Rekry eteni hyvin ja oli hyvä, että yhden kuukauden aikana sain useamman haastattelun, sillä huomasin tuon prosessin muuttuvan kerta kerralla vähän helpommaksi. Haastattelussa jouduin perustelemaan omaa koulutustani, sillä työpaikka ei alana ole ihan itselle ominaisin. Tässäkin on oiva aihe kirjoitettavaksi, eli kuinka yhteiskuntatieteilijät nähdään työmarkkinoilla. Haastattelussa minulle luvattiin kertoa tulos ennen pääsiäistä tai pääsiäisen jälkeen. Lopulta odottelun jälkeen jouduin pääsiäisen jälkeen itse ottamaan selvää siitä sainko paikan vai en. Rekryssä tapahtui siis työnantajan puolesta kömmähdyksiä ja tilanne oli muutenkin hieman epäselvä. Sain kuitenkin kiinni henkilön, joka kertoi epämieluisan tuloksen. En saanut mitään perusteluja hylsylle, muuta siis kuin, että ”olithan sinä vahva hakija”. Okei, selvä. Tämähän lämmittää mieltä. Tässä vuoden aikana on saanut useamman kerran ihmetellä niin omalla kohdalla tai muiden kertomana kuinka vaihtelevalla tavalla työnantajat sektorista riippumatta hoitavat rekryt ja kohtelevat hakijoita. Erittäin monella olisi paljon petrattavaa, jotta tekisi mieli hakea samaan työpaikkaan uudestaankin. 

Tämä kulunut vuosi on ollut henkisesti aikamoista vuoristorataa ja tuntuu, että niitä radan laskuosuuksia on ollut aika paljon enemmän kuin nousuja. En olisi uskonut vuosi sitten olevani tässä tilanteessa, mutta toisaalta en osannut ajatella ollenkaan missä olen. Valmistumisen lähestyessä itsellä oli ainakin sekoitus pelon ja toivon tunteita. Heittäytyminen uuteen elämään yliopiston suojasta tuntui askarruttavalta. Voin olla kuitenkin siihen tyytyväinen, että koen vuoden aikana kehittyneeni työnhaussa roimasti. Niin Kumous kuin myös mentorin ja muiden samassa tilanteessa olevien kavereiden ja tuttujen kanssa käydyt keskustelut ovat tuoneet minut tilanteeseen, jossa hakemukset ja ansioluettelo ovat kunnossa. Tiedän mistä etsin ilmoitustyöpaikkoja. Voisin kehittyä vielä etsimällä tarvetyöpaikkoja, vaikka se onkin aika vaikeaa, mutta yrittämisen arvoista. Olen sisäistänyt verkostoitumisen, jota toki voisi vielä tehdä enemmänkin. Positiivista on toki se, että haettavia paikkoja ilmaantuu hyvällä tahdilla työmarkkinoille. Tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, että suurin kysymys työpaikan saavuttamisessa onkin enää vain paikassa: milloin osuu se täydellinen tai ainakin lähes täydellinen paikka kohdalle? Sellainen, jossa kokemus ja koulutus osuvat kohdalleen ja lisäksi nähdään suuri motivaationi ja haluni kehittyä sekä oppia? 

Huomaan tätä kirjoittaessa, että kerrottavaa ja käsiteltävää todellakin riittää. Mutta palataan tarkempien aiheiden pariin myöhemmin omissa erillisissä postauksissa!

Herättikö teksti ajatuksia tai kysymyksiä? Kerro ne kommenttikentässä!