Juoksu… ei vie seikkailuihin

…vaan juoksumatolle. Tai tutuille kaduille. En ole kovin hyvä juoksemaan. Tai tarkoitan kai, että kuntoni ei ole kovin hyvä? Harrastan siitä huolimatta välillä myös juoksua. Mutta juostessa en voi fiilistellä ympäristön tunnelmaa tai kiinnittää huomiota joihinkin yksityiskohtiin.  Juostessa minun pitää keskittyä siihen, että juoksen. Muuten lopetan juoksemisen. Koska ei se niin kivaa kuitenkaan ole. Tai on, mutta eritavalla.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt sitä vanhaa PPPP -periaatetta. Pitää Pystyä Puhumaan Puuskuttamatta on ohje lenkkeilyyn kaverin kanssa. Että ei pidä mennä liian lujaa, jotta pystyy puhumaan samalla ja jaksaa pidempään.  Siis että pitäis keskustella samalla ja vielä olemaan hengästymättä? Luulen kyllä hengästyväni aina jos puhun ja hölkkään samaan aikaan. Ihan sama kuinka hiljaa mennään 😀

Musiikki on ainoa asia jonka voin yhdistää juoksuun. Musiikin soidessa juoksusta tulee kuin tanssia, rytmillistä liikettä, joka yhdistyy musiikin tuomiin fiiliksiin. Musiikki on kuin polttoainetta askelille, ja jos musiikki loppuu, loppuvat askeleet.

Näistä syistä en oikein voi juosta vieraissa tai vilkkaasti liikennöidyssä paikassa. Liian paljon uutta ja mielenkiintoista tarkkailtavaa, väisteltäviä ihmisiä, varottavia autoja… Ulkona myös usein tuulee, sataa, tai on kylmä tai tai tai … jotain. Liikaa häiriötekijöitä. Siksi tämä luonnonystävä ja ympäristön tarkkailija juoksee usein juoksumatolla. Siellä voi keskittyä siihen olennaiseen: Musiikki soimaan ja töppöstä toisen eteen. Yksin ja puhumatta. 🙂