Reissu oli ja meni, ja nyt ollaan jo turvallisesti Suomen maaperällä hukkumassa arjen syövereihin, järjestöhommien loputtomiin todo-listoihin ja hämmentyneiden fuksien kysymyksiin. Mutta palataan vielä takaisin ihanaan reissuaikaan, ja meiän reilin extemporekohteeseen!

Meiän reissulla kävi sellainen vahinko, että mie taisin vähän ihastua. Nimittäin Sloveniaan. Ja myös sellainen odottamaton käänne meiän matkalle sattui, että koko reissumme upeista ja näyttävistä kaupungeista nautimme eniten Ljubljanasta, tästä pienestä, ihastuttavasta ja monelle tuntemattomasta Slovenian pääkaupungista.

Jo muutaman tunnin matkamme Zagrebista Ljubljanaan oli mieleenpainuvaa sorttia, sillä päädyimme samaan hyttiin mukavan puolalaismiehen kanssa. Tyyppi ilmeni erittäin hauskaksi ja puheliaaksi veikoksi selitellessään useita matkakertomuksiaan meille, ja myöhemmin seuraamme liittyneelle slovenialaistytölle. Siinä tuli lopulta käytyä läpi kaikki maidemme hienoudet suomalaisesta saunasta ja sisusta luonteenpiirteisiin, kirosanoihin ja ruokakulttuuriin. Luonnollisesti opetimme myös suomalaisia kirosanoja ja punkaharjulaisen erikoisuuden, isäkissanvitun. Se aiheutti hämmennystä, kumma juttu. (P.S. Äitiäiti miun hieman säälittävä enkku sai tosi hyvää reeniä opettaessani kirosanoja ulkomaalaisille!)

Kaupunkina Ljubljana oli pieni mutta erittäin hurmaava – vähän kuin suurkaupunki pikkukaupungin vaatteissa. Väkiluvultaan Ljubljana on vaan hieman Tamperetta suurempi, mikä myös selittänee osin näiden maalaistyttöjen viihtymistä tässä Slovenian pääkaupungissa. Kokoonsa verrattuna Ljubljanassa oli kyllä yllättävän paljon nähtävää: keskusta on täynnä ihastuttavia vanhoja taloja värikkäine yksityiskohtineen ja kirkkoja koristeineen, kaupungin läpi virtaavaa Ljubljanicajokea ylittävät useat kauniit sillat ja aivan keskustan tuntumassa kohoaa Ljubljanan linna vehreän kukkulan huipulla. Keskustan ollessa kuitenkin erittäin simppelin kokoinen, saimme tärkeimmät nähtävyydet ja kauppakatujen alennukset metsästettyä yhdessä päivässä. 

Pinkki kirkko! (Fransiskaanikirkko)

Ljubljanan oma sadepilvi Prešerenin aukiolla viilensi mukavasti hellesäässä!

Tromostovje, kolmoissilta.

Lohikäärmesilta!

Noustiin maisemahissillä Ljubljanan keskiaikaiselle linnalle, josta avautui uskomattomat näkymät alas kaupunkiin.

Linnan sisäpihaa

…ja takapihaa.

Taustalla Ljubljanan tuomiokirkko, ja eessä joku ihan hieno patsashomma jonka nimestä ei oo mittää hajjuu.

Maisemat Ljubljanassa – 5/5

Ljubljanan yliopisto

Harmiteltiin meiän tuuria jokasessa kaupungissa, kun mitkään useista festivaalijuhlameiningeistä ei osunu meiän visiitin kohalle. Mutta ai että, Ljubljanassa sattu olemaan just sopivasti paikallinen versio ravintolapäivästä! Kaupungin tori oli täynnä toinen toistaan herkullisempia kojuja leivoksineen, viineineen ja katuruokineen.

Myöhän sitten herkuteltiin. Vegehampparit mustapapupihvillä, maailman herkkulisimmat falafelit ja hummus sekä lasi valkoviiniä, alle 10 euroa.

Majoitus Ljubljanassa tuli kuvittelemaamme kalliimmaksi, yli 20 euroa yöltä, sillä turistisesonki ja Ljubljanan rajallinen majoituskapasiteetti vaikuttivat hintaan. Se ei kuitenkaan paljoa harmittanut, sillä pidimme hostellistamme Hostel Tivolista kovasti. Hostelli sijaitsi hieman syrjässä keskustasta, mutta oli tunnelmaltaan erittäin lämmin ja kotoisa (ja nukuttiin kolmikerroksisessa kerrossängyssä!). Tämä pieni hostelli oli erittäin siisti, henkilökunta ystävällistä ja auttavaista (mm. soittelivat miun puolesta bussifirmoihin ja autovuokraamoihin, mutta siitä lisää myöhemmin), ja koska hostelliin mahtui vain parisenkymmentä yöpyjää, tutustui muihin matkaajiin ihan huomaamattaan. Majoitusta lukuunottamatta Ljubljana on hintatasoltaan erittäin kohtuullinen, länsieurooppalaisesesta meiningistään huolimatta itäeurooppalaisen halpa. Ja ahh sitä riemua kun ensimmäistä kertaa reissullamme valuuttana oli tuttu euro! Ei tarvinnut enää jokaisen ostoksen yhteydessä kaivaa puhelimesta valuuttamuunninta tai suorittaa jähmeää päässälaskua.

Saimme jo matkalla Ljubljanaan kuulla junan slovenialaistytöltä ljubljanalaisten olevan hyvin juhlivaista kansaa, ja juhlahumua Ljubljanasta löytyikin: koko elokuu tuntui olevan täynnä jos jonkiinmoista festivaalia. Pääsismme itsekkin kokemaan tätä juhlintakulttuuria, kun hostellilla tapaamiemme belgialais- ja hollantilaisnuorukaisten yllyttäminä lähdimme tutkimaan Ljubljanan yöelämää ja kiehtovaa, vanhalle armeijan kasarmialueelle perustettua baaria, Metelkovaa (meille savolaistytöille helppo nimi muistaa hehe). Ilta oli kyllä erittäin mielenkiintoinen: belgialaismies tiesi Suomen perustulopuheista (!?) ja juttua riitti monista muistakin yllättävistä aiheista, pääsin todistamaan että kyllä, myös tyttö voi osata lukea hyvin karttaa (!!) ja klubilla oli aivan liian hikinen meininki.

Metelkova – halpa kalja ja mielenkiintoinen paikka, kannattaa käydä!

Seuraava päivämme Sloveniassa ei kulunutkaan enää katuja kierrellen. Miun äiti oli vinkannut miulle jo aikasemmin Lipicasta, lipizzanhevosten kotopaikasta Sloveniassa, lähellä Italian rajaa. Paikka kuulosti aikalailla pienen heppatytön unelmalta: pieni kylä jossa on lähinnä vain suuri hevossiittola ja ratsastuskoulu, joten tietysti ryhdyin pakkomielteisesti etsimään keinoa päiväreissun tekemiseen tänne heppaparatiisiin. Hostellin henkilökunnan avustuksella selvisi, ettei tähän Slovenian yhteen suurimmista nähtävyyksistä pääse Ljubljanasta millään julkisella kulkuneuvolla. Jes. Siispä tomeria tyttöjä kun ollaan, tuli suunnitelmasta seuraavanlainen: nyt ei nössöillä vaan vuokrataan auto, mie vien sillä Emmin Italiaan Triesteen (koska suakutin Emmi ei ollut ottanut ajokorttia mukaan, kaikkeen pitää aina varautua!) ja ajan sieltä pikkumatkan takaisin Slovenian puolelle Lipicaan.

Matka Ljubljanasta Italian rajalle kesti noin tunnin. Huh, Suomessa meillä kestää pelkästään Helsingistä kotiin Punkaharjulle matkaaminen neljä tuntia, missä ajassa Slovenian jo melkein ajaisi ympäri. Slovenia onkin näin suomalaisiin välimatkoihin tottuneelle erittäin pieni maa. Mutta silti täynnä paljon kaikkea nähtävää! On kauniita metsiä, jylhiä vuoria ja kimmeltäviä järviä, luolastoja ja vaikka mitä. Ehdottomasti matkaamisen arvoinen maa, sanon minä!

Ja niin sitä sitten mentiin. Ihan kelvon, toimivan auton päivävuokra oli 40 euroa. Ei paha. Ja navigaattori mukana. Erittäin hyvä.

Lipica on kyllä mahtava paikka vähänkin heppahöperölle. Opiskelijahintainen lippu ratsastusesitykseen maksoi kylläkin 14 euroa, mutta sisälsi shown lisäksi ohjatun kierroksen siittolan alueella. Ainakin miulle kokemus oli sellainen, josta ihan mielellään maksoikin – varsinkin kun oman harrastuneisuuteni myötä osasin arvostaa ratsastajien ja hevosten taituruutta ratsastusnäytöksessä, sekä tallien hyviä puitteita ja hevosten elinoloja. Lipicassa on kuulemma noin 300 hevosta, mistä osa (lähinnä tammat) on päätoimisesti siitoskäytössä, ja osa (orit) myös ratsastuskoulukäytössä, kouliintumassa korkean kouluratsastuksen saloihin (mutta sekä tammoilla että oreilla ratsastetaan joka päivä, että ilman liikuntaa ne ei kyllä jää!). Tässä esityksessä nähtiinkin sekä hieman nuorempia, vielä koulutuksessa olevia oreja, sekä vanhempia taitureita, tallin ykköstähtiä. Kuitenkin lähinnä vaan nämä ykköstähdet pääsevät siitospuuhiin, ja myös tammoilla ratsastettavuus ja lahjakkuus vaikuttavat siihen, valitaanko niitä äityleiksi. Mutta aika monia kyllä valitaan: varsoja tulee vuodessa noin 30.

Lipizzanhevoset ovat kooltaan melko pieniä, mutta tanakoita. Rauhallisen luonteensa, vahvan takaosan ja voimakkaiden jalkojen sekä korkeiden liikkeidensä ansioista lipizzanhevoset soveltuvat hyvin vaativaan korkeaan kouluratsastukseen, ja lipizzanhevosia käytetäänkin tähän tarkoitukseen myös Wienin kuuluisassa Espanjalaisessa ratsastuskoulussa. Lipizzanhevoset ovat lähes aina väritykseltään kimoja, eli syntyvät tummina, mutta vaalentuvat iän myötä valkoisiksi. Muutamia poikkeusheppoja voi olla, jotka eivät koskaan vaalene vaan pysyvät tummina koko elämänsä. Tällaisia tapauksia löyti Lipicasta muutama, siitä kolmestasadasta.

Vähän passagea.

Ja muutama courbette. 

Ja ihan kommeet tallirakennukset.

Se todellinen heppaparatiisi. Ja likasia heppoja. Sekä yksi erikoisuus: tumma lipizzanhevonen. Taaempanakin on joo, mutta ne on varsoja!

Hepostelun jälkeen lähin sitten Triesteen pizzalle. Koska no, italialainen pizza. Ja Emmi. Miun nopea kosketus Triesteen oli erittäin intensiivinen, mutkainen, jyrkkä ja osittain ruuhkainen: autolla ajaminen Italiassa – check! Eikä se ollut lopulta niin kamalaa (paitsi kun navigaattori ohjas miut Triestestä Lipicaan mennessä jollekkin erittäin kapealle pikkutielle joka mutkitteli jyrkässä ylämäessä niin, että vastaantulijoita piti pelätä sillä silloin joutu pysäyttämään vuokra-auton, joka siis hyyty aina, jos ei ajanut kaasu pohjassa sitä hullua mäkeä ylös ykkösellä, koska kakkosvaihde ei oikein meinannut toimia ja sille vaihdettaessa auto hyytyi myös heti ja…), vaan hengissä selvittiin. Trieste oli myös erittäin kaunis ja kivan oloinen kaupunki, mutta mie en siitä ehtinyt nähdä lähinnä muuta kuin edessäni siintävän kadun ja muut autolijat, keskittyessäni ehkä hieman mielenkiintoisessa liikennekulttuurissa ajamiseen ja toivottomaan parkkipaikan etsimiseen.

Miula oli niin nälkä etten ehtiny ottaa pizzasta kuvaa. Mutta tässä vikat suupalat. Hyvvee oli.

Ilta-aurinko ja kanava.

Kaunis turistikuva Triestessä.

Matka Triestestä takaisin Ljubljanaan oli ihan mielenkiintoinen ja seikkailullinen (koska mie en suostunu totteleemaan navigaattoria, mistä Emmi hieman turhaantui), mutta nähtiinpähän mukavia maisemia ylhäältä rinteiltä alas Triesteen ja ehdittiin helposti yöjunaan (mitä Emmi kehtasi epäillä).

Koska Emmi on tällä hetkellä orientaatioviikon hektisyydessä vielä kiireisempi kun mie, tulee Emmin kokemuksia Triestessä kiertelystä vähän myöhemmin, samaan syssyyn kuin kertomus viimeisestä matkakohteestamme Berliinistä. Miekin lähen nyt takaisin muihin hommiin (unelmoimaan Sloveniasta), joten lisää tarinointia ensi kerralla!

– Riikka