9 faktaa (tarinaa) minusta
Mieki ku muutki! T. Laumaeläin
En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että keväällä/kesällä kodin sisustuksessa suositaan kirkkaita ihania värejä ja talvisin koti riisutaan ankeisiin, tylsiin ja tummiin väreihin. Miksi? Ulkona on muutenkin pimeää ja mälsää talvella, miksi sitä tuodaan myös sisälle? Tä? En tajua. Meillä on värejä ympäri vuoden, talviaikaan koti vaan muuttuu pörröisemmäksi ja muhkummaksi, hämyiseksi pesäkoloksi. Kesällä puolestaan tekisi mieli riipiä kaikki verhot ikkunoista pois, jotta koko koti pääsisi kylpemään auringonvalossa ja verhoiksi riittäisi se kaikki ihana ikkunasta näkyvä vihreys.
Rakastan tiskikoneen ääntä. Siis kotona, etenkin iltaisin. Vapaa ilta, kaikki kodinhommat tehty, ympärillä siistiä ja hämyisä iltavalaistus, peffan alla pehmoinen sohva eikä tarvitse mennä mihinkään tai tehdä mitään. Taustalla kuuluu tasainen tiskikoneen hurina. Se kruunaa ihan kaiken, rakastan. Tiskikoneen hurina tuo minulle jotain outoa kotoisuuden ja rauhan tunnetta. Yhtenä syynä ehkä myös se, että ääni kertoo jotain hyvää ja järkevää tapahtuvan ilman, että minun tarvitsee itse tehdä yhtään mitään. (Pyykinpesukone on täysin eri asia. Se jytisee ja mekkaloi ja kun se lopultakin lopettaa ääntelynsä on se merkki siitä, että minun täytyy nousta.)
Luen melko paljon, joskus myös katsoin elokuvia paljon. Mutta minulla on kultakalan muisti. Elän täysillä mukana siinä hetkessä mitä kirja (tai elokuva) milloinkin tarjoilee – itkettää, naurattaa, suututtaa. Luon lukiessa päässäni maailmoita – miltä päähenkilö näyttää, millainen ympäristö on, miltä henkilöiden välisissä keskusteluissa äänenpainot, kovuus, äänet kuulostavat. Kirjan tempaistessa mukaansa ahmin sen kerralla, elämään ei silloin mahdu mitään muuta enkä havainnoi tai kuule ollenkaan mitä ympärilläni tapahtuu. Mutta kun kirja päättyy, PIM. Pää tyhjenee. Kysy minulta juonesta, mitä kirjassa tapahtui – ja minä en osaa vastata. Muistan lukemisen jälkeen suunnilleen vain sen oliko kirja hyvä vai huono ja tahdonko lukea sitä enää koskaan uudestaan.
En ymmärrä kenellä vatipäällä tuli mieleen sotkea salmiakki/lakritsi jäätelöön?! Ihan käsittämättömän hirvittävä makuyhdistelmä. Minun makunystyrät ei tosin siedä salmiakkia/lakritsia muissakaan makeissa jälkiruuissa, leivonnaisissa ja muissa sellaisissa. Sellaisenaan pidän kovasti molemmista. Tosin salmiakin on oltava oikeanlaista. (Esim. ässämix/missä x pussin salmiakit tai turkinpippurit ovat tuubaa, mutta super salmiakit, draculapillerit ja merkkarit ovat kovaa kamaa.)
Minusta olisi hirvittävän kivaa ja jotenkin seksikästä olla joskus sellainen tulinen tuittupää, joka riidellessä paiskaa kahvimukin tai lautasen seinään. Olen joskus myös ollut niin raivoissani, että mieleni on tehnyt toteuttaakin se! Mutta siinä, jopa raivon kihinän keskellä ennen käden heilautusta, olen ehtinyt ajatella, että siitä kyllä tulee ihan hirvee sotku ja oikeestaan tää mukikin on liian nätti rikottavaksi ja tulinen temperamentti on kuivahtanut kasaan. Hirveen intohimoista hei. :D
Itken ja nauran väärään aikaan ja väärissä paikoissa. Riidellessä ääneni rikkoutuu hyvin herkkään ja itku pyrkii pintaan ihan vaan suuttumuksen voimasta, ja se siitä katu-uskottavuudesta. Turhauttavaa. Nauru puolestaan pulppuaa silloin kun olen esimerkiksi erityisen hermostunut/jännittynyt. Se on aiheuttanut kiusallisia tilanteita ja väärinymmärryksiä. Kehoni on muutenkin ärsyttävä kielikello mieleni liikkeistä; punastun helposti ja reagoin myös äkillisiin tilanteisiin herkästi adrenaliiniryöpyn pistäessä kädet tärisemään (vaikka muutoin pystynkin toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla).
Olen sietämättömän huono pitämään yllä ystävyyssuhteita tai olemaan millään tavoin yhteydessä yhtään kehenkään. Löytyy facebookkia, meseä, instaa, whatsappia, tekstaria, puhelua ja vaikka perinteistä kirjepaperia. Vaan ei. Minusta ei kuulu mitään enkä myöskään osaa tai muista kysellä muiden kuulumisia jos aloite ei tule sieltä toisesta päästä. Selittynee erakkomaisella ja itseriittoisella luonteella.
Toisaalta tämä voidaan myös ymmärtää virheellisesti väärin. Ettenkö olisi kiinnostunut muista. Totta kai olen! Mutta uskon myös vahvasti siihen, että ystävät ja tuttavat kertovat kuulumisistaan itse ja oma-aloitteisesti jos niin haluavat.
Vaikka olen sosiaalialalla en erityisesti tykkää (siihen liittyvistä) sosiaalisista tilanteista. Etäopiskelu sopii minulle mainiosti, sen ansiosta ei tarvitse ryhmäytyä ja olla osa yhtään mitään sosiaalista yhteistä kivaa jeejee vertaistukiblaablaata. Ai jestas miten paljon voi ihminen inhota kaikenmaailman tutustumisleikkejä ja yhteishengen nostatuksia. Töissä puolestaan koen puuduttavana pakkopullana kaikki palaverit, työnohjaukset, kehityskeskustelut ja mitä näitä nyt on. Käyttäisin mieluummin aikani työn tekemiseen kuin siitä puhumiseen. Koen saavani (ja antavani) paljon enemmän spontaaneista työn ohessa käytävistä ajatustenvaihdoista kuin ennaltasovituista pönötyksistä.
Postauksen kuvitus on puhelimesta löytynyttä, instagramin kiertänyttä. Sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Voi pitää paikkaansa. Kuvat on näpsitty asioista jotka miellän kauniiksi, itselle tärkeiksi, siinä hetkessä jollain tapaa merkityksellisiksi, ikuistamista vaativiksi. Ehkäpä ne toimivat listauksen yhdeksäntenä asiana, kertovat jotain minusta ilman tämän suurempia jaarituksia.
