On onnekasta olla minä
Meidän oli tarkoitus paeta mökille todellisuutta karkuun vain yhdeksi yöksi. Yksi yö venyi kolmeksi. Jere ajeli päivittäin kotiin hoitamaan eläimet ja minä käytin sen ajan, ja paljon ylikin, opiskeluun. Oli mahtavaa huomata miten mökillä lukot aukesivat ja motivaatio, ilo, palasi. Aivot jaksoivat taas ottaa vastaan uutta tietoa, ja tuottaakin jotain järjellistä.
Luin artikkeleita ja tutkimuksia työstä kodittomien naisten parissa. Toisessa tapauksessa naiset olivat saaneet katon päänsä päälle, vuokra-asunnon kaltaisen, ja ympärivuorokautisen tuen. Elämäntapaan ei puututtu eikä kenenkään ollut pakko osallistua kuntouttaviin toimintoihin, mutta niitä oli tarjolla. Naisille mahdollistettiin asunto, olivat he sitten kuinka ”ongelmatapauksia” tahansa, tippuneet palveluverkostojen väliin. Päihteet, väkivalta olivat näiden naisten elämässä jatkuvasti läsnä. Artikkelista huokui tunteita pelosta, mitättömyydestä, epäluottamuksesta kaikkea ja kaikkia kohtaan. Työ perustui vuorovaikutukseen, luottamuksen rakentamiseen, läsnäoloon, hyväksymiseen ja ymmärtämiseen.
Toisessa artikkelissa oli kyse erilaisesta palveluketjusta, erilaisesta työstä. Mutta siinäkin apua tarjottiin nimenomaan kodittomille, heikompiosaisille naisille. Tämä muoto tosin ei mahdollistanut niiden kaikista huono-osaisempien osallisuutta – päihteiden alaiset tai psykoottiset eivät olleet ”tervetulleita”. Lähtökohtana työssä oli olla matalan kynnyksen paikka, jossa tavoitteena oli saada naiset integroitua yhteiskuntaan esimerkiksi kuntouttaen ja aktivoiden heitä työelämään. Naiselta vaadittiin motivaatiota, halua muutokseen. Vain siltä pohjalta nainen saattoi olla oikeutettu apuun.
Niin tai näin, näitä artikkeleita lukiessani tajusin olevan onnekas. Minulla on kaikkea. Olen turvassa henkisesti ja taloudellisesti, olen rakastettu ja minä myös uskallan luottaa ja rakastaa. Pelko, mitätöinti, huonous ovat tuntemattomia käsitteitä. Voin kulkea selkä suorana tuntematta häpeää olemassa olostani. Olen tuottava osa yhteiskuntaa.
Joskus nuorempana olin mustavalkoinen. Ajattelin, että päätämme itse mitä olemme ja miten elämme. On oma valinta käyttääkö päihteitä. On oma valinta opiskeleeko vai jättääkö opiskelematta. On oma valinta juoko työn, kodin, perheen. On oma valinta jääkö ottamaan turpaansa ensimmäisen kerran jälkeen. Ajattelin vähän siihen tyyliin, että voi voi mitäs läksit. Kuvittelin, että jokaisella meillä on vara valita milloin tahansa ja missä tahansa elämänvaiheessa, että rakentaako elämästään itse hyvän vai huonon.
Uskon omiin valintoihin toki edelleen, siihen, että elämä on hyvin pitkälti valintoja. Mutta vuosien myötä joko-tai-mustavalkoisuuteni on, onneksi, löytänyt läjäpäin uusia värejä. Elämä ei ole niin yksinkertaista. Valinnat, hyvätkin, voivat johtaa ennakoimattomiin tilanteisiin. Emmekä me ole yksin missään kuplassa tekemässä niitä valintoja – ympärillä tehdään koko ajan lukuisia muita valintoja, jotka vaikuttavat myös meihin, halusimme tai emme. Valintatilanteetkaan eivät ole mitään kliinisiä labraympäristöjä, rasti ruutuun ja eteenpäin. Sävyjä ja värejä kaikkialla.
Toivon, että kasvan vielä. Ymmärtämään, hyväksymään vielä paremmin. Katsomaan ihmisiä silmiin ja näkemään myös niiden taakse. Kohtaamaan tekoja, valintoja, rankkoja elämäntarinoita ja löytämään syyt tapahtumien taustalta – olemaan tuomitsematta yksittäisiä tekoja ja ymmärtämään niiden taustalle kätkeytyvät monimutkaiset syyt ja seuraukset. Keskittymään ihmiseen ja kuulemaan hänen tarinaansa sen sijaan, että jumiudun hänen tekemisiinsä tai esimerkiksi mahdollisiin diagnooseihin.
Siinäpä tavoitetta yhdelle ihmiselämälle!
Jos jotakuta kiinnostaa nämä kyseiset artikkelit, niin
Riitta Granfelt: Asumissosiaalinen työ läsnäolotyönä – kokemuksia naisten yhteisössä. Teoksessa Asiakkaat toimijoina sosiaalityössä (toim. Merja Laitinen & Asta Niskala)
Riikka Haahtela: Asunnottomien naisten identiteetit ja osallisuuden odotukset kuntoutumiseen tähtäävässä palveluketjussa. Teoksessa Sosiaalityö aikuisten parissa (toim. Arja Jokinen & Kirsi Juhila)