Kun ikä alkaa kolmosella
Muistan ajatelleeni joskus teininä, ja vielä parikymppisenäkin, että ooämgee kolmekymppiset on siis jo niin aikuisia. Kolmekymppisillä on jo elämä kasassa (tarkoittaen ulkoisia juttuja niin kuin työt, koti, perhe-elämä), ne tietää mitä ne haluaa ja ovat mahdollisesti jo saavuttaneetkin haluamansa. Kolmekymppiset tietää miten maailma toimii, ne on hirveen viisaita, eikä ne enää sätki ja sykyile oman itsensä, oman tunne-elämänsä tai minkään muun kuohunnan keskellä. Kolmekymppiset vaan on, tyytyväisiä ja harmonisia ja elämän suunnat selvillä.
Paria vuotta ennen minä aloin ensimmäistä kertaa kriiseilemään tuota kohta saavutettavaa rajapyykkiä. En minä silloin tajunnut kriiseileväni, vasta myöhemmin jälkeenpäin tarkasteltuna ymmärsin mistä oli kyse. Mutta minä taannuin. Minä heittäydyin jollain tapaa vastuuttomaksi. Valvoin yöt (joka sinällään ei ole minulle mitään uutta, mutta tämä valvominen ja rytmin heittäminen väärinpäin oli jotenkin pakonomaista), ryyppäsin ja remusin, otin kolme lävistystä, kapinoin kaikkea ja kaikkia vastaan. Elin kuin viimeistä päivää, kuvitellen, että käyttäytymällä kuin teini pääsisin karkuun sitä etten enää ole teini.
Pikkuhiljaa rauhoituin. Täytin sen maagisen kolmekymmentä juhlimalla kavereiden kanssa aamuun saakka. Tajusin, ettei maailma kaatunut. Etten minä muuttunut, ei minusta tullut yhdessä yössä jotain sellaista mitä en kokenut olevani tai mihin en kokenut olevani valmis. Huomasin pelänneeni tuota asettamaani aikuisuuden rajaa aivan suhteettoman paljon, pelänneeni sitä, että en täytä niitä odotuksia mitä minä itse tai ympäristö saattaa sen ikäiselle ihmiselle asettaa.
Tässä kuussa täytin 32. Voin siis sanoa olevani jo iältäni 30+. Eli siis ikäloppu harakka, kaamee haahka! Riähkä! Huomaan taas vähän pelästyväni. Vieläkään, siis vieläkään, en täytä niitä ajatuksia, joita parikymppisellä minulla oli kolmekymppisestä minästä. Ja oon kuitenkin jo kolkyt plus, kai siinä iässä pitäs jo vähän osata kaikkea? Tai olla se harmoninen ja tyytyväinen? Sen sijaan minä yhä edelleen haen suuntaa, poukkoilen. Olen onnellinen, mutta olenko koskaan levollinen? Yhä edelleen valvon silloin tällöin öitä, istun yksin keittiön lattialla aamuyöllä viinilasin kanssa miettimässä, että mitäs sitä nyt elämälleen tekisi.
On toki erojakin, paljonkin, kakskymppisessä ja tän hetkisessä minässä. Suurimmat ehkä tuolla fyysisen minän puolella. Iho nyt ei ehkä ole niin kuulaan kimmoisa enää ja persposket alkaa hivuttautua läheisiin tekemisiin polvitaipeiden kanssa. Silmien ympärykset alkaa olla koko ajan ryppyisemmät (naururyppyjä, lohduttaudun!). Rinnat on onneksi sen verran pienet ettei edes painovoima viitsi niiden takia vaivautua. Ajatusmaailmasta löytyy eroja toki myös ja kun niitä alkaa pohdiskelemaan ei tämä ikääntyminen (hrr!) ehkä niin pelottavalta enää tunnukkaan. Et vaikka mielen levottomuus ei niin hirveästi ole päässytkään tasaantumaan, niin ehkä siihen on tullut ripaus rohkeutta ja luottoa lisää. Rohkeutta ja luottoa omaan itseensä ja siihen, että kyllä minä tän handlaan. Rohkeutta siihen, että elämäänsä voi elää niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Rohkeutta siihen, että ehkä niitä aamuöisin pohdittuja asioita voisi ihan oikeasti toteuttaakin. Nyt kun on viisas ja iso.
Mutta kyllä minä silti sanoisin, että olla kolkyt plus nainen ei oo se kaikista helpoin rasti. Jos vaikka oman kriittisyyden saisikin karsittua minimiin on ympäröivältä maailmalta sitä tarjolla riesaksi asti. Ehkä suurimpana aiheena tän ikäisen naisen maailmassa on lapset, tai meidän tapauksessa lapsettomuus. Vela on kai se termi johon minutkin lokeroidaan. Nyt kun kuitenkin on ne vakityöt ja omakotitalo, niin seuraavana askeleena kai kuuluisi pyöräyttää se 1,7 mukeloa. Tästä aiheesta taidan kuitenkin kirjoittaa myöhemmin ihan oman postauksensa. On sen verran laajempi kokonaisuus kuitenkin, vaikka isona osana liittyykin tähän ikäkipuiluun.
Jokatapauksessa tälleen lopuksi toteaisin, että jos ei oo helppoo nii kyllä tähän silti riemuakin mahtuu mukaan. Vähän tälleen vanhempana minut otetaan vähän vakavammin (virhe? :D ) ja minun sanoillani ja mielipiteilläni on himppusen enemmän painoarvoa kuin nuorempana tytönheitukkana. Lisäksi se parhain (ja ehkä kliseisin) juttu on se, että saan syödä jälkkärin ennen pääruokaa niin tahtoessani, tai vaikka skipata koko pääruuan ja elää koko päivän jäätelöllä. Ja hei, kameroissa on huiput filtterit myös, jipii! :D