Työ, opiskelu ja elämä
Tasan vuosi sitten aloitin blogipostauksen sanoin: ”Minäpä sitten menin ja ilmottauduin Jyväskylän avoimeen yliopistoon parille kurssille! (Jaaaaa TSÄP, tässä kohti pitäisi herätä pieni hiki otsalla kiljuen kauhusta.)” Tuolloin, ja siis tälläkin hetkellä, työskentelin 3-vuorotyössä ja siitä syystä lähdin opiskelemaan rennolla otteella. Päätin, että otan kurssin silloin ja toisen tällöin, miten nyt hyvältä tuntuu. (Ja tästä syystä tässä nyt ei vielä edes vuoden jälkeen voi saavutuksillaan henkseleitä paukutella, mutta siitä myöhemmin.)
Kun yövuoro ja poliittiset instituutiot -kurssi kohtasivat
Jännityksen, kikatuksen, hermostuneisuuden ja kauhuntunteiden (joihin on tätä nykyä lisätty myös ripaus hienoista epätoivoa) seassa mietin, että mihin sitä oikein tuli lähdettyä. Minä, joka vihasin lukiota kaiken sen teoreettisen pänttäämisen takia (ja jätinkin suvereenisti suurilta osan pänttäämättä). Minä, jonka koulutustausta on lukion lisäksi lähihoitaja ja sielläkin opiskelu lasten&nuorten hoidon ja kasvatuksen puolella sisälsi lähinnä tuokioiden järkkäämistä ja täydet arvosanat ropisi lähinnä sillä, että olin paikalla. Minä, jolla ei ole pohjalla kovinkaan vaativaa koulutusta saati vaativia odotuksia itseäni kohtaan opiskelun saralla. Minä siis päätin lähteä opiskelemaan avoimeen yliopistoon itsenäisesti ja etänä ensin yhteiskuntatieteiden ja filosofian perusopintoja ja mahdollisesti siitäkin eteenpäin jos en haistattaisi paskaa koko touhulle ja painuisi kaljalle motivaatiota riittäisi.
Mikä minut sitten sai tekemään tämän ratkaisun? Vuosi sitten minulla oli tähän kolme kovaa syytä eivätkä ne juurikaan ole muuttuneet ajan kuluessa.
”Syy nro. 1: Työ. Töissä on ollut todella, todella rankkaa jo pidemmän aikaa. Olen huomannut, että pääni ei sitten lakkaa jauhamasta näitä asioita vapaa-ajallakaan ja siitä seuraa jatkuvaa väsymystä ja kiukkuisuutta. Ja tämä väsy ja kiukku heijastuu sitten kaikkeen elämään. Päätin etsiä aivoilleni muuta askaretta, puuhaa ja haastetta.” Tällä hetkellä töissä ei ole enää, onneksi, NIIN rankkaa. En ole enää niin ärtsimörtsikiukkupallo töiden takia kotona eikä asioita niin suuresti enää myöskään jauha työn ulkopuolella. Toisaalta palasin kyllä vasta takaisin töihin kuukauden kesälomalta, joten kaikki maistuu nyt hattaralta.
”Syy nro. 2: Vapaa-aika. Minulla on Maailman Paras Mies ja hänen ansiostaan minulla on kotona todella lokoisat oltavat. Hän hoitaa, rakentaa ja järjestää asiat kuntoon ennen kuin minä olen oikeastaan edes kerinnyt rekisteröidä, että jotain hoidettavaa, rakennettavaa tai järjestettävää edes on. Tästä johtuen minulle jää vapaa-aikaa paljon. Ja paljosta vapaa-ajasta seuraa paljon ajattelua, paljosta ajattelusta seuraa levottomuutta ja sitten tällaisia kaikenmaailman ideoita. Nyt idea oli onneksi varsin kehittävä. Päätin etsiä aivoilleni muuta askaretta, puuhaa ja haastetta.” Tämä osio ei oe muuttunut vuoden aikana mihinkään. Ai että.
Syy nro. 3: Tulevaisuuden haaveet. Tässä puolen vuoden-vuoden aikana päähäni on etenevissä määrin hiipinyt ajatus opintojen jatkamisesta. Jo silloin vuosia sitten ennen lähihoitaja -opintoja harkitsin hakevani opiskelemaan sosionomiksi, mutta se jäi. Ajatus ei ole kuitenkaan jäänyt ja kutkuttelee nyt mielessä entistä enemmän. Ehkä joskus tulevaisuudessa ajatuksen vielä toteutankin? Tämä syy on matkan varrella muuttunut eniten. Haaveet opintojen jatkamisesta elävät edelleen, mutta ovat muuttaneet muotoaan. Olen tässä muutaman kurssin kahlanneena huomannut yllättäen nauttivani opiskelusta ja sen tuomista haasteista ja näinpä pääni on päättänyt irtautua realiteeteista ja suuruuskuvitelmissaan heivannut ajatuksen sosionomi-opinnoista mäkeen ja korvannut sen haaveella opiskella avoimessa yliopistossa sosiaalityöntekijäksi. Juuu-u. Juu. Juuuuhhhh.
Tästä sitten päästääkin tähän päivään ja postauksen otsikkoon ”työ, opiskelu ja elämä”. Kuten mainitsin on tähän saakka opiskelu ollut hyvin, hyyyyyyvin verkkaista. Perusopintoihin kuuluu kaikkiaan 25 opintopistettä ja niistä minulla on vasta suoritettuna 10 op, arvosanaa odottamassa 5 op, työn alle otettuna 5 op ja vain varovaisesti vilkaistuna, mutta ei vielä kurssille ilmottauduttuna vikat viis. Sen lisäksi, että perusopinnot suorittaa on ne myös suoritettava vähintään kolmosen arvosanalla, jotta avoimessa on mahdollista edetä aineopintoihin. Painetta ja stressiä on siis siltikin riittänyt, vaikka ajallisesti työskentelyni ei päätä huimaakaan (ja tähän saakka *kopkop* aivokapasiteettini on riittänyt ihan mainiosti.) Joka tapauksessa, tällä hetkellä eteneminen tuntuu jopa silleen ei-ihan-mahdottomalta ja sen myötä halu ja tarve päästä opiskelemaan kasvavat kasvamistaan. Haave siitä, että entä jos? Entä jos ihan oikeesti jonain päivänä?
Sitten tuleekin se mutta, iso MUTTA. Sitä kun on tässä kerennyt hankkiutua naimisiin pankin ja elukkalauman kanssa eikä älynnyt tuota miestänsäkään mistään eliittipiireistä valkata, niin töissähän sitä on ihmisen käytävä. Tälleen heikunkeikunmeiningillä ei työn ja opiskelun yhdistäminen ole ollut mikään ongelma, mutta jos sitä alkas oikeesti pänttäämään niin ei vuorokaudessa enää riittäisi tunnit, päässä virta, elämässä ilo eikä parisuhteessa jousto. Mutta ei hätää! Minullapa on tähän ratkaisu!
– voita lotossa
Lottopotti kun tilille kilahtaisi olisi mahdollista jäädä töistä pois opiskelemaan, kehittämään ja haastamaan itseään ja kasvamaan ihmisenä. Siis sillä edellytyksellä, että lottovoiton jälkeen minulla vielä olisi motivaatiota näin yleviin tavoitteisiin sen sijaan, että makaisin pikkupikkubikineissä Ibizalla toisessa kädessä mojito ja toisessa piña colada.
Vakavasti ottaen, ihan jonkin verran ahdistaa ja ärsyttää. Vaikka toki menee vielä aikaa siihen, että saan edes nämä perusopinnot haalittua kasaan ja aina on mahdollista sekin, että mieli ihan tyystin muuttuu, niin silti olen yrittänyt kuumeisesti miettiä, että miten elämänsä pystyisi järjestelemään. Vai pystyykö edes? Onko olemassa jotain fiksuja ratkaisuja yhdistää työt+opiskelu+elämä? Vai onko olemassa jotain keinoa tiputtaa yhtälöstä työt pois ilman, että konkurssi uhkaa ja elää kaurapuurolla? (Tässä kohtaa huomautettava, että olen myös äärimmäisen mukavuudenhaluinen ihminen ja hyvin nihkeä luopumaan oikeastaan…no, mistään.) Vai onko tässä vain todettava itselleen niinku se joku mamma pizzamainoksessa, että lakkaa haaveksimasta. Jos jollakulla on jotain ideanpoikasta heittää niin olisin oikein kiitollinen. Kovin toiveikas en kuitenkaan ole ellei ideat liity siihen kuinka voittaa lotosta tai kuinka lisäät vuorokauteesi tunteja.