Eka viikko on pahin, mulle sanottiin

1. Päivä

Näin koko yön unta tupakoivista ihmisistä. Pitkin aamua ja aamupäivää nousin lukuisia kertoja ylös mennäkseni tupakalle. Ennen kuin muistin – ai niin, enhän minä enää polta! Istuin alas pompatakseni taas hetken päästä ylös.

Päivä ja ilta oli levottomuutta tulvillaan. Keskittymiskyvyttömyyttä, unohtelua. En voinut opiskella, kaikki sanat karkasivat ohi. Tyhjyyttä, sitä minä tunsin! Jäytävää tyhjyyttä ja nikotiininhimoa. Mutta ne eivät vielä yltyneet ärtyneisyydeksi.

Käskin Jeren viedä (itselleen ostamansa) nikotiinipurukumit mökiltä pois. En halua sortua niihin, aloittaa taas alusta. Mietin, että jos ensimmäinen päivä ilman nikotiinitankkausta tuntuu jo näin kurjalta, niin mitä on edessä seuraavina päivinä kun viimeinenkin hippu siitä katoaa elimistöstäni.

Nukahdin aikaisin illalla hyväntuulisena ja helpottuneena – ensimmäinen päivä ohi.

2. Päivä

Heräsin säteilevänä ja hyväntuulisena! EI TEE TUPAKKAA MIELI! Siis ensimmäisenä se ajatuksissa oli, tietenkin, niin kuin joka aamu viimeisen 17 vuoden ajan. Mutta se kalvava tyhjyys ja himo – eiiiii, eip! Poissa!

Keittelin tyytyväisenä kahvia ja lueskelin uusia blogipostauksia. Vietin siis oikein seesteistä ja kiireetöntä, itseeni tyytyväistä aamua.

Hörppäsin kahvia. Kerkesin mukillisessa noin puoleen väliin kun JUMAVITUNLAUTA. Tupakanhimo iski sellaisella voimalla, että suunnittelin jo kolmenkymmenen kilometrin kävelylenkkiä lähimpään kauppaan. En varmasti valehtele, ainakaan kovin pahasti, jos väitän, että silmissä kipunoi tähdet ja kuut!

Sen sijaan, että hajosin pitkin seiniä (tai kiskoin lenkkareita jalkaani) tartuin retriittiretkeni raamattuun ja hain sieltä voimasanoja (+ lähetin Jerelle messengerissä muutaman kakkaemojin). ”Ei ole tapahtumassa mitään pahaa vaan jotakin upeaa. Vaikka ajattelisit tupakkaa tuhat kertaa päivässä, nauti joka hetkestä. Muistuta itseäsi siitä, miten ihanaa on olla vihdoinkin vapaa. Iloitse siitä, että sinun ei tarvitse enää tehdä itsellesi pahaa.” (Allen Carr – Stumppaa tähän!)

Iltapäivään mennessä pahimmat tapan kaikki -höyryt laskivat jokseenkin siedettäviin lukemiin. Tartuin läppäriin ja opiskelumatskuihin, sillä niitäKIN minä tänne tulin tekemään. Ajatukset poukkoilivat levottomana kallon sisällä. Olin jo siirtämässä opiskeluhomman syrjään, kun hokasin…heeeetkinen nyt, sinä pirullisen ovela nainen! Ettet nyt vaan yritä tupakan varjolla vältellä tylsyyshommia? Ethän? HMMM?!

Totesin, että kurjaan oloon vedoten on ihan okei survoa suuhunsa kerralla kuusi juustonaksua, vaikka ei ollut vielä pureskellut loppuun edellisiä viittä. Mutta opiskeluun tarttuisin nyt.

Se oli hyvä päätös. Kiemurtelin kyllä penkissä, tuhahtelin, vaihdoin asentoa tämän tästä ja jouduin kuuntelemaan/lukemaan asiat tuplasti ennen kuin ne upposivat tajuntaan. Mutta toisaalta myös uppouduin, sain aikaiseksi, täytin päivääni ja tyhjiä tuntejani. Hetkittäin ehkä jopa unohdin.

Illalla Nicotinellin 7 keyes to quit -sovellus onnitteli minua. ”Elimistösi hiilimonoksidipitoisuus on nyt oikealla tasolla.” No, kivat sille.

Postauksen kuvituksena otoksia meijän mökistä, sillä tänne painelin teutaroimaan keskenäni löytämään rauhan ja tupakoimattomuuden ilon. Jatkoa on luvassa! Halusitte tai ette.

 

Tämän postaussarjan aiemmat osat:

Ajatuksissa tupakoinnin lopettaminen

Ajatuksissa tupakoinnin lopettaminen, osa 2

Matkalla savuttomuuteen ja itseeni