Eka viikko on pahin, mulle sanottiin #2
1. ja 2. päivän fiilikset täällä.
3. Päivä
*herätyskello soi* Aahh tupak…EIKU.
Poltan eka tupakan ja keitän sit…EIKU.
Joo taidan pitää nyt tauon ja polttaa tup…EIKU.
Kirjotan tän kappaleen loppuun ja meen sit tup…EIKU.
Kylläpä tää ruoka nyt kypsyy hitaasti, käynki ootellessa tup…EIKU.
Taidan jo kömpii makuupussiin, mut ennen sitä tup…EIKU.
En saa unta, pitäskö käydä vielä tup…EIKU.
AAAARGHHH! Tätä tämä nyt on. Uudestaan uudestaan uudestaan ja uudestaan. Voisitko, tyhmä aivo, nyt vaan jo päästää irti?
Rasittavaa kuinka tupakka on ihan joka hetkessä läsnä. Aivo ei ole vielä kytkenyt sitä pois, vaan jatkaa elelyään niin kuin on 17 vuotta ehdollistunut – opituilla tavoilla ja rutiinilla niin kuin tähänkin saakka. Vaikka päivällä varsinainen nikotiinintuska onkin siedettävissä, pomottaa minua tuo jokin muu sisäinen pakko.
Sydänkohtausriskini on nyt kuitenkin pienentynyt. Ok, sehän on kiva. Tänään en siis pure keneltäkään päätä irti enkä myöskään todennäköisesti kuukahda sydäriin. Sitä vastoin omat aivoni syöksevät minut sekopäiseksi.
Jere tulee yöksi tänne seuraksi. Saunatauolla hajoan. Vituttaa. Itkettää, itken. Tyhjyyden, ahdistuksen tunne on niin valtava! En tiedä onko minulla vain todella alhainen sietokyky vai ovatko vieroitusoireeni niin musertavat, mutta…siinä huojun kiukun, kyynelten ja nöyryytyksen likaisessa sopassa.
”En varmasti olisi kestänyt näin pitkään jos oma kokemukseni olisi niin kuin sinun”, Jere sanoo minulle (hän poltti viimeisen sikarinsa samana päivänä kun minä tupakkani). Tiedän, että se on valhe. Mutta se on suloinen valhe, tulen siitä paremmalle ja päättäväisemmälle tuulelle.
”Oletko lukenut sitä kirjaa?”
Mulkaisen.
En nyt just oo ollu kovin vastaanottavaisella tuulella.
Vitut zenistä.
4. Päivä
Jere on palautellut minua todellisuuteen. Muistutellut lempeästi syistä miksi haluan lopettaa. Jutellut järkeviä, kun minä olen vajonnut tuskani sisään, teutaroinut, alkanut olla sietokykyni rajoilla ja siksi alkanut uskoa, että tupakointi on oikeastaan kivaa ja rööki nyt vaan kertakaikkiaan kuuluu sormieni väliin.
Hän on käynyt uudestaan kanssani läpi kolme päivää sitten käymäämme keskustelua (kolme päivää! Tuntuu ikuisuudelta!). Sitä, että en menetä tässä muuta kuin riskin sairastua ja laihemman pankkitilin (ja järkeni hetkellisesti).
Olen kiitollinen. Kiitollinen, että hän saapui keskelle zenretriittiäni hamppareineen, pekoneineen ja kaljoineen. Kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse taistella yksin, vaikka väitän voivani taistella yksin.
”Oot lojunu sisällä neljä päivää!”. Aamupäivällä Jere käskee minut pihalle katseltuaan aikansa käsieni tärinää ja irvistelyäni. En ota kuuleviin korviini. Paitsi iltapäivällä, kun olen yksin. Vedän lenkkarit jalkaan ja lähden tarpomaan. Otan kokeilevia hölkkäaskeleita. Maisema vilistää ohi ja jalat takovat pehmeään hiekkatiehen (en ole hölkännyt ainakaan vuoteen). Keuhkoissa tuntuu jotain outoa…se on ehkä sitä happea, josta olen kuullut puhuttavan?
Olo on hyvä. Siis hyvä tämän hieman kieroutuneen mittakaavan asteikolla. Et niinku huussipolulla lojuva käpy ei tunnu henkilökohtaiselta loukkaukselta ja radion voi laittaa päälle ilman, että juontajan ääni pistää takahampaat kirskumaan.
Päätän kuitenkin jäädä vielä mökille evakkoon yksin Jeren palatessa töihin. Täällä kun ei ole muita vaihtoehtoja kuin olla polttamatta. En usko vielä selviäväni kotona. Tiedän, että jossain vaiheessa on palattava normaaliin elämään ja kohdattava kiusaukset – vasta sitten todellisuus ja tahto punnitaan.
Mutta se päivä ei ole vielä tänään.
Tsekkaa myös nämä: