Eka viikko on pahin, mulle sanottiin #3

5. Päivä

Aamulla on kummallinen olo. Tai no, aamulla. Hapuilen ensimmäisen kerran puhelinta yhdentoista maissa. Päästän koiran ulos ja sytytän kaasulämmittimen. Painun koiran kanssa takaisin makuupussin mutkaan ja katson seuraavan kerran kelloa puolenpäivän jälkeen.

Saan kiinni kummallisesta olosta; minua ei vituta yhtään.

Vielä puoli kahdeltakin olen sängyssä. Halailen ja pussailen koiran kanssa. Juon kahvia (sen verran olen sentäs noussut, että kahvit keittänyt!) ja plärään puhelimella niitä tosi tärkeitä. Kahvi aiheuttaa sen saman kuin joka ikinen aamu: kädet tärisee, aivot ja elimistö vaativat nikotiinia, meinaa alkaa vituttaa.

MEINAA alkaa vituttaa. Kyllä en minä kahvista luovu kun senkin kanssa on nyt näköjään päästy eteenpäin. Seinille räjähtelyn sijaan enää vaan meinataan.

Lämmitän illalla saunan. Sytyttelen kynttilöitä, lorauttelen saunatuoksua. Päätän tehdä vartalokuorinnan. Hymähdän itsekseni; tässä sitä syntyy uusi minä! Vanhan, nuhjuisen ja tupakankäryisen tilalle. Riemastun ajatuksesta ja ponkaisen nakkena terassille ilmoittamaan asiasta myös luontoäidille, ottamaan vastaan koko maailman. 

Ilmottaudun siinä samalla myös juuri kohdalle hiljaa lipuvalle, soutuveneessä suorassa näköyhteydessä nököttävälle sorsien iltalennolle menijälle.

6. Päivä

Alan olla aika varma, että en enää tarvitse nikotiinia (paitsi aamukahvilla). Kunpa vielä aivoni alkaisivat ymmärtää, että en tarvitse enää myöskään tupakkaa. Edelleen ne lähettelevät minulle reippaita ”ja nyt tupakalle!” -viestejä niinä tuttuina hetkinä, kun aina menin tupakalle (riippumatta siitä tekikö tupakkaa oikeastaan edes mieli).

Jere luki jostain, että aivoilla menee (muistaakseni) kuukausi-pari vanhan irti päästämiseen ja uuteen rutiiniin mukautumiseen.

Jokatapauksessa oloni on melko hyvä. Erittäin hyvä ensimmäisiin päiviin nähden. Tupakka kyllä viipyilee ja välähtelee mielessä, mutta sitä voi verrata ikkunassa surisevaan ja kopsahtelevaan kärpäseen. Surrr surrr surr. Siinä se on läsnä koko ajan. Vähän ehkä ärsyttääkin, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että viitsisi nousta mukavasta asennosta tekemään asialle mitään. Olkoot! Suriskoot!

Olen pitänyt mökillä siivouspäivää, sillä huomenna koittaa aika palata kotiin. Kaivan sängyn alta rullalla olevan maton ja viskaan sen muiden seuraksi lattialle. Ei ole enää kesä. Tarvitaan taas lisää lämpöä jalkojen alle. Mietin, että mökillä ja minulla on alkamassa uusi aikakausi.

Verhoilen mökkiä lämpimämmäksi ja kodikkaammaksi kun syksyn koleus hiipii jo sisäänkin. Millä minä verhoilisin itseni? Etteivät hyvät päätökset, hienosti alkanut matka hiipisi minusta ulos, kun poistun kuplastani todellisuuteen?

Päivät 1-4 ja linkit muihin postaussarjan tarinoihin löytyvät täältä!