Harakanvarpaita paperilla ja viinihelmi lasin pohjalla

Tajusin juuri, että postauksen otsikko voisi melkeinpä olla tiivistelmä koko tähän astisesta kesästä…

Vaikkakin tarkoitukseni oli vain saada kirjoittaa jotain jonninjoutavuuksia, purkaa ajatusten kehrää päästäni, joka haluaa tulla sanoiksi.

Makoilen vatsallani sängyllä ja katselen laiskasti luentoja. Vieressä on lehtiö ja kädessä mustekynä, lehtiössä harakanvarpain rustattuja muistiinpanoja. Ja kukkia. Paperin reunat valtoimenaan kukkia. Mistä se johtuu? Miksi aina luennoilla tai vaikka puhelimessa puhuessaan paperi täyttyy kukista, jos käsillä sattuu olemaan kynä?

Ahmin kirppikseltä löytämääni Patricia Cornwellin Scarpetta -kirjasarjaa. Kuljen mökillä kirja kädessä tupakalle, syömään, nukkumaan. Silmäilen jopa kesken ruuanlaiton tai saunatauolla. Sitten pelkään yöllä keskellä pimeää, puristan taskulamppua kourassa ja pakotan koiran mukaan huussiin.

Ärsyynnyn kun viini loppuu aina juuri silloin kun mieli olisi tehnyt vielä toista (kolmatta) lasillista.

Vastaan myöntävästi, kun töistä soitetaan ja pyydetään sijaistamaan yksi yö. Puhelun jälkeen mieleen hiipii epävarmuus – osaanko mitään?! Ja sit toinen ääni päässäni nauraa päin pläsiäni, että hei…oot ollu poissa vasta kaksi kuukautta. (Yritän piipittää vastaan, että ku tuntuu pitemmältä, mut okei, oon naurettava.)

Tulen pahalle tuulelle kun tyypit käyttävät s-sanaa jo nyt. Elokuu on vielä KESÄkuukausi! Typerykset! Senkin masentavat möllit! Aion nauttia vielä täysillä kesämekko ylläni (ja villasukat jalassani). Ympärillä on niin vihreää, puutarha kukkii ja antaa satoa, pulahdan laiturilta iltaisin uimaan ja aurinko lämmittää kuumasti (sattuessaan paikalle). 

Tunnen välillä niin järjettömän suurta tyytyväisyyttä ja onnellisuutta, että alan melkein pelätä, että tämä kaikki on vain suurta huijausta ja minä ainoa, joka ei sitä tiedä.