Kodittomat kissat
Näillä kahdella kissalla on koti. Pikkusella ja Triolla. Uskallan väittää, että näillä on hyvä koti. Siitäkin huolimatta, että omistajalla on silloin tällöin päiviä, jolloin toisesta voisi tehdä rukkaset ja toisesta karvahatun.
Trio on neljä tai viisi vuotias. En koskaan muista. Muistan vain, että se tuli meille vuoden ikäisenä kodinvaihtajana. Trio on…kuinka parhaiten kuvailisin, hmm, hieman yksinkertainen. Erittäin rakastava ja hellyydenkipeä. Ei viihdy sylissä ellei itse syliin tule, mutta tullessaan puskee, kehrää, väkkäröi, leipoo, rakastaa koko pienen kissan sydämellään ja kropallaan. Solmuun väännettävä. Trio on toisaalta hyvin koiramainen kaikkine seurallisuuksineen ja vihellyksestä luokse tulemisineen. Toisaalta niin täydellisen kissa – pönttöuunin päällinen on paras paikka nokosille ja päivittäin saadaan pomppuloikkarallihepuleita ihan vaan siksi, kun ääni päässä niin sanoo.
Triolla ja Jerellä on ihan omat juttunsa. Trio käy laittamassa Jeren nukkumaan. Jere menee useimmiten aiemmin nukkumaan kuin minä. Trio seurailee iltaisin mitä tapahtuu ja kun mies siirtyy makkariin, kipittää Trio perässä. Siellä se kymmenisen minuuttia kehrää ja leipoo, ja tulee sitten pois. Hyvin nukutettu. Trio haluaa myös mukaan yläkertaan pönttöuunin lämmitykseen. Yläkertaan ei ole kissoilla pääsyä, rappukin on suljettujen ovien takana. Mutta pönttöuunin lämmitys on näiden kahden jokin…juttu. Tällöinkin Trio seurailee tapahtumia – jaahas, alakerran pönttöön viritellään tulta. Jaahas, mies liikkuu. Kipikipikipi Trio on eteisen ovella odottomassa yläkertaan siirtymistä (naukukiukkuaa myös, jos eteneminen tapahtuu hänen mielestään liian hitaasti.)
Pikkunen on minun elämäni kissa – ja minä hänen elämänsä ihminen. Suurin osa muista ihmisistä (ja eläimistä ja asioista ja mistä tahansa) on Pikkusen mielestä jotakuinkin perseestä, mutta minun kissani hän on ehdottomasti. Pikkunen täyttää joulukuussa 13 ja hän on ollut minulla pennusta asti. Muiden silmissä, ja minunkin, Pikkunen on erityisen tunnettu hänen ylhäisestä yrmeydestään. Eniten vituttaa kaikki. Anoppi esimerkiksi on nimennyt rakkaan lapseni vittusaatanaksi, hyvin kuvaavaa. Pikkunen ei ole ilkeä eikä paha (saattaa toki räpsäyttää kynsille jos ei mene mielen mukaan, mutta jos kissaa osaa lukea niin tältä välttyy), hän vain näyttää siltä. Ja osoittaa yrmeytensä kyllä. Yleensä vain mulkoillen kaikkea ja kaikkia, mutta joskus osaa vetää nerokkuuden puolelle – esimerkiksi kiipeämällä joka vierailulla juuri sen ihmisen syliin, joka ei pidä kissoista ja vähän pelkääkin niitä (ja kyseessä siis kissa, joka ei mene kenenkään muun syliin kuin minun ja joskus hellyyspäissään Jeren, terkut vaan Tiinalle!).
Minulle voidaan kuitenkin näyttää se helläkin puoli. Kehrätä ja puskea, kiivetä syliin leipomaan. Pennusta asti Pikkunen on nukkunut kerällä minun tyynyni vieressä, ja nukkuu siinä edelleen. Minulla on yksi kuvaava esimerkkikin siitä miten joku ihminen on kissan. Muutimme vuosia takaperin. Minä olin töissä kun oli viimeisten tavaroiden sekä kissojen muutto – Jere muutti ne siis yksinään. Pikkunen oli uudessa asunnossa ollut todella pelokas ja ahdistunut. Kulkenut seinän viertä matalana, ei ollut rentoutunut hetkeksikään. Kun minä pääsin töistä menin tietenkin suorinta tietä tähän uuteen asuntoon. Kissassa tapahtui kuin taikaiskusta PIM! ”Ai sinäkin olet täällä!” Minut nähtyään loppui pelokkuus ja epävarmuus kuin seinään, elämä jatkui täysin normaalina, vaikka kämppä ympärillä muuttuikin.
Yritin pikaisesti googlettaa tilastoja kodittomista kissoista, mutta en löytänyt. Tilastoja siitä kuinka paljon Suomessa otetaan kiinni kissoja, joita ei kukaan kaipaa. Kuinka moni näistä kissoista jää vaille kotia. Kuinka moni kaunis, terve, pentu, nuori tai aikuinen joutuu piikille, kun kukaan ei välitä. Onneksi en löytänyt tilastoja. Sydämeni särkyisi.
Sydämeni ei myöskään pysty käsittämään, että miten vielä näinä aikoina, 2010-luvun Suomessa, on edelleen kesäkissoja. En ymmärrä, en käsitä. Kesäkissan ottajista minulla olisi paljon painokelvotonta sanottavaa. Totean kuitenkin vain, että olen ollut aina jotensakin sitä mieltä, että ihminen joka ei siedä eläimiä on jotenkin epäilyttävä. Ihminen, joka satuttaa eläintä satuttamisen ilosta tai välinpitämättömyyttään, on paha.
En myöskään pysty käsittämään, että tänäkin päivänä kissojen annetaan juosta irti leikkaamattomina. En hirveästi fanita irtijuoksemistakaan (etenkään kaupunki- tai muilla liikennöidyillä alueilla), mutta leikkaamattomuus menee aivan yli hilseen. Siellä ne viipottaa ja kissat, siis nehän lisääntyy kuin…no, kissat. Pentueita löytyy sitten, jos löytyy, ties mistä kivenkoloista ja heinäladoista ja taaskaan kukaan ei välitä. Ei emosta, ei pennuista. (Tai jos kissa sattuukin tekemään pentunsa kyrpämäisen omistajansa luo, niin kätevä tapa hankkiutua ei-toivotuista pennuista eroon on esimerkiksi hukuttaa ne tai hylätä muovipussissa roskikseen. Eikä emoa tietenkään edelleenkään leikata.)
Kyllä, kärjistän. Suurin osa ihmisistä kuitenkin, toivoakseni, on varustettuna aivoilla ja sydämellä. Suurin osa kissaihmisistä on, no ehkä hieman vinksahtaneita, mutta varmasti eläimensä hyvinvoinnin puolella. Mutta silti näitä [sensuroitu] tyyppejä on liikaa. Yksikin kaltoinkohdeltu eläin on liikaa.
Törmäsin Facebookissa paikallisen löytöeläinhoitolan sekä heidän kanssaan vapaaehtoistyötä tekevän tyypin ilmoitukseen, että kodittomia kissoja on nyt hoitolan ja sijoituspaikkojen kädet täynnä ja loukutuksia jatketaan yhä. Näköhavaintoja on isosta irti juoksevasta populaatiosta ja vasta osa saatu kiinni ja turvaan. Sydämeni sanoi taas vähän riks ja raks.
Sitten laitoin viestiä. Ilmoitin, että meille mahtuu. Meillä on tarjota loppuelämän koti, rakkautta, lämpöä ja ruokaa kahdelle raasulle. Kerroin, että iällä ei ole väliä – mielellään ottaisinkin nuoria aikuisia tai aikuisia, sillä niille on aina vaikeampaa löytää koti kuin pennuille. Ainoaksi kriteeriksi laitoin, että superarka ei voi olla, kun meillä kuitenkin täällä häärää kaksi kissaa ja yksi aivoton saksalainen. Hoitolassa/sijaiskodissa pidetään kiinni otettuja kissoja (vähintään) viisitoista vuorokautta. Mikäli tämän ajan kuluessa ei kukaan kaipaa kissaa kotiin, on kissan kohtalona joko uusi koti tai useimmissa tapauksissa piikki. Mikäli näitä kahta varaamaani ei kukaan omakseen tunnista niin he muuttavat meille marraskuun alussa. Tällä hetkelle meille on varattuina kaksi kaunokaista: puoli vuotias kirjava tyttö ja aikuinen mustavalkoinen tyttö.
Auttakaa tekin! Jos ei ole mahdollista tarjota kotia sellaista tarvitsevalle eläimelle tai budjetti ei anna periksi rahalahjoituksille eläinsuojelutyölle, niin muillakin tavoin voi auttaa. Monet paikalliset hoitolat esimerkiksi ottavat ilolla lahjoituksena vastaan vanhoja peittoja, tyynyjä, pyyhkeitä ja muita sen sellaisia.
Julkaisin tämän postauksen blogissani 24.10., mutta koska aihe on mielestäni niin tärkeä, niin halusin julkaista tämän myös täällä vanhassa blogikodissani. Varsinaista kirjoittelua kuitenkin jatkan edelleen osoitteessa popelikossa.wordpress.com, tervetuloa mukaan! :)