Korpikuusen kannon alla
Me olemme eräjormia. Rakastamme ja kaipaamme hiljaisuutta, rauhaa, nokisia sormia ja savunhajuisia hiuksia. Epämukavia öitä retkipatjalla, suloisia aamuja kahvimukin lämmittäessä sormia, pikkuhiprakkaisia iltoja alasti kuistilla saunatauolla istuen.
Eräjorman sielussa oli pari vuotta ammottava tyhjiö kun menetimme piilopaikkamme, rakkaan eräkämppämme, metsähallituksen päättäessä laittaa se purkuun maisemointisyistä.
Joulukuun yhdeksäs päivä huomasin kirjoittavani nimeni useaan paperiin. Silmänräpäyksessä, täysin edes tajuamatta mitä teen. Mutta sydän tajusi, sydän ymmärsi.
Eräjormat löysivät uuden kodin. Ikioman kodin.
Vasta eilen minäkin ehdin tänne ensimmäistä kertaa yöksi. En edes muista milloin viimeksi olisin nukkunut näin hyvin. Illalla kun lamppu sammui olikin jo yhtäkkiä aamu. Ihan kuin olisi käynyt syvässä tajuttomuuden tilassa ja pim herännyt virkeänä.
Sain puhuttua Jeren ympäri ja vietämme täällä toisenkin yön, vaikka se tarkoittaakin hänelle todella aikaista herätystä huomisen aamuvuoron vuoksi.
Pakkanen kiristyy. Kynttilät palavat ympäri mökkeröistä, avotakassa rätisee tuli ja patteriradio soittaa jotain ikivihreitä. Tupakalla käydessä on ympärillä pelkkä pimeys ja täydellinen hiljaisuus.
En tiedä voiko ihminen olla onnellisempi?
