Lonkero viinilasissa ja muita erätarinoita

Olen niin fiini, että pakkasin mökille mukaan viinilasin. Fiineys tosin sai pahan kolauksen siinä kohtaa kun muistin ettei punaviinikauppa ole sunnuntaisin auki. Lipitin sitten tyttölonkeroa viinilasista, jonka kyljessä Tommy Tabermann kyselee kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä.

Rutiinit muodostuvat nopeasti. Huomaamatta. Mökille tullessa otamme molemmat sylin täydeltä tavaraa autosta. Jerellä on avain. Hän jää sytyttelemään lämmittimiä mökkiin kun minä lähden hakemaan autolta toista sylillistä, ehkä kolmatta. Jere napsauttaa radion päälle, minä sytytän kynttilät. Jere nostelee myrskylyhdyt ulos, minä ruokatarvikkeet kaappiin. Yhtä aikaa huokaistaan. Toinen sytyttää pikkusikarin (vain erikoistapauksissa) ja toinen mentholtupakan (aina ja kaikkialla). Kaikki sulautuu saumattomasti yhteen kuin tanssi, jonka askeleet ja rytmin tiedämme vain me.

Herätyskelloa ei aamulla käytetty. Oli makuupussin mutkaan survoutuva koiran kylmä ja kostea nenä. Raotin silmiäni ja pari ruskeita silmiä ja siitä näkövinkkelistä katsottuna valtavat korvat kertoivat minulle, että tänään on iiiiiiihana ihana aamu, herää jo, ihana aamu!

Paistoimme tänään makkaraa nuotiolla. Ensin piti saada se nuotio. Jere kaivoi alueen esiin lumen alta, minä haalin polttopuita ja sanomalehtiä.

”On se nyt jumalauta kun ei ees paperi syty!”, minä rähisin yksinäni tuulisessa hangessa viides tulitikku loppuun palaneena.

Jere lähestyi mun on tämäkin saatana työmaatani.

”En minä SINUA tänne kutsunut!”, sylkäisin sanat ja olemus täynnä ei-tartte-auttaa-mentaliteettia.

Jere ei sanonut mitään. Viskasi vain kourallisen vuolemaansa tervasta viereeni.

Minäkään en sanonut mitään. Nuotio syttyi.

(Kiitos kulta. Ja anteeksi.)