Mutku en mä haluu lapsia

Kirjoitin aiemmin siitä mitä on kun ikä alkaa kolmosella. Kaikki kriisit, paineet, omat höttöiset ja typerät odotukset siitä millainen minun pitäisi olla. Sivusin myös lyhyesti sitä, että vaikka olenkin vapaaehtoisesti lapseton niin en siltäkään osin ole selviytynyt ilman, no, voisiko sitä nyt sanoa vaikka ikäkipuiluksi. Välillä ei suoraan sanottuna ole edes varma puolusteleeko valintojaan enemmän ympäristölle vaiko sittenkin itselleen.

Olisi niin kiva jos vaan voisi nousta barrikadeille ja karjua itseluottamusta ja päättäväisyyttä uhkuen MINÄ EN HALUA LAPSIA. Ne haisee, ne sotkee, ne vie rahat ja rikkoo tavarat. On tahmaisia käden jälkiä sohvassa, koulukirjat hukassa, riisipaketti levällään keittiön lattialla, kiukkuinen opettaja wilmassa, teini hukassa, niskapaskaa ja vihreetä räkää, legoja paljaiden jalkojen alla, parisuhde hukassa, nuhakuumekurkkukipukorvatulehusadhd, loputtomia kysymyksiä ja loputonta vastuuta. Olisi niin kiva jos vaan voisi karjua itseluottamusta ja päättäväisyyttä uhkuen MINÄ EN HALUA LAPSIA, koska ilman niitä on rahaa lompakossa, punaviiniä lasissa, ex tempore -lähtöjä, sisustusesineitä alle metrin korkeudella, pitkiä aamu-unia, rikkoutumatonta netflix -aikaa, päiväseksiä, valkoisia sohvia, tovin pidempään kuosissa pysyvä kroppa, aikaa ja vapautta käyttää aikaansa niin kuin sen itse haluaa.

Mut eihän se tietenkään voi olla niin kivaa ja helppoa. Väkisinkin, vaikka omasta kannastaan on ollut ainakin silleen semivarma teini-ikäisestä asti, sitä alkaa mieleen kuroutua ja kiemurrella ajatuksia siitä, että menetänkö jotain? Jos luopuisin kaikista lapsettomuuden tuomista eduista ja mukavuuksista ja ottaisin vastaan kaikki ne hermoja kiristävät seikat niin saisinko samalla tilalle jotain vielä upeampaa kuin mistä luopuisin? Olisinko pakahduttavan onnellinen ja tyytyväinen nukkuvan lapsen nukkaisesta poskesta, haparoivin ottein piirretyistä pääjalkaisista, googlehaun kautta saatavasta tietomäärästä mitä leppäkertut syö tai miten lentokone pysyy ilmassa, muka-ison teinin käpertymisestä kylkeen kiinni kesken leffan, maitohampaan irtoamisen riemusta ja ylpeydestä, oppimisen ja oivaltamisen ilosta, kaikesta siitä pyyteettömästä rakkaudesta ja luottamuksesta.

Tämä on vähän niinku sitä, että samanaikaisesti haluaisi säästää kakun ja syödä sen.

Oman mausteensa tähän pohdintaan tietenkin tuo myös mies. Enhän minä tässä parisuhteessa yksin ole enkä toisen puolesta voi päätöksiä tehdä. En yhtään epäile etteikö minun suustani olisi tullut jo seurustelun alkumetreillä lähes kahdeksan vuotta sitten, että lapsia mie en muuten sit haluu enkä alttarillekaan aio kävellä (jälkimmäisessä pidätän oikeuden muuttaa mieleni, sain itseni kiinni jo katselemasta häämekkoja…). Olemme keskustelleet asiasta paljonkin tässä vuosien mittaan ja kantamme lapsettomuuteen on ollut yhtenäinen. En silti voi olla miettimättä, kun kerta menin ja haksahdin itseäni neljä vuotta nuorempaan mieheen, että entä jos sillä suunnalla tuuli muuttuukin. Tunnetustikin miehet käy vähän hitaammalla kuin naiset ja oletettavasti alle kolmekymppisten miesten mielessä ei ainakaan pääsääntöisesti pyöri ensimmäisenä perheen perustaminen. Mutta mitä jos se biologia iskee ja sanotaanko vaikka miehen ollessa kolmeviis hänen päähänsä iskostuukin ajatus suvun jatkamisesta ja minähän olen sillon jo vanha haahka? Tai jos vaikka fyysisesti ei mitään ongelmaa minunkaan kohdalla lisääntymisen suhteen olisi niin jos minun mieleni olisi silti ei ei ehdottomasti ei. Olemme sopineet (sikälimikäli jos nyt parisuhdetta tai elämää voi sopimalla sopia ja suunnitella), että jos jommankumman mieli muuttuu radikaalisti, jos jompikumpi tulenpalavasti haluaa perheen, niin sitten on lähdettävä. Vaikka kuinka rakastaisit ja vaikka kuinka sinua rakastettaisiin, niin silti on lähdettävä. Lapset ja perhe-elämä, siis silloin kun lapsettomuus on vapaaehtoinen valinta, on mielestäni liian suuri asia uhrattavaksi. En minä ainakaan haluaisi löytää itseäni tulevaisuudessa kodista, jota asuttaa katkeruus ja kaipuu.

Omien pohdintojen ja parisuhteellisuuden lisäksi tämän ikäisenä toki lyödään painetta jonkin verran myös ulkoapäin. Mihinkään älyttömyyksiin en onneksi ole törmännyt. En tiedä johtuuko siitä, että ympärilläni on ilmeisen hienotunteisia ja järkeviä ihmisiä vai siitä, että olen hyvin napakasti tehnyt selväksi kantani asiaan. En silti minäkään ole säästynyt niiltä vakiokysymyksiltä, joihin varmaan jokainen nainen törmää elämänsä jossain vaiheessa. Näitähän on esimerkiksi ”no jokos sinä sit seuraavaksi?” (useampien ihmisten suusta kun pikkuveljeni sai esikoisensa), ”oot jo niin vanha!” (hei kiitti mummo) ja ”pikkupikkupikkupikkusiaaa….” (anopillani on krooninen lapsenlapsikuume). Näistä en kuitenkaan ole sen suuremmin ottanut itseeni tai antanut vaikuttaa omaan päätöksentekooni. Ihan riittämiin on veivaamista omien ajatusten kanssa. Olen tosin saanut palautetta myös ylianalysoinnista kun olen tätä asiaa käsiäni väännellen, huokaillen ja murahdellen puinut ystävieni kanssa. Se on kyllä myös ihan totta, ajattelen ja analysoin ihan liikaa. Minulle sanottiin, että lopeta ajattelu ja anna vaan mennä…siis anna mennä mihin? Kun se kakku on niin kovin kovin kaunis etten sitä tahtoisi mennä leikkelemään, mut mmmm mikä mehevä sisus siellä saattaisi ollakaan. Että niin.

Näistä loppumattomista mietinnöistä ja asioiden solmuun vääntelyistä huolimatta olen edelleenkin ja kaikesta huolimatta sitä mieltä, että lapsettomuus on se oikea ja hyvä valinta minulle. En voi tietenkään tietää millaista onnellisuutta perheellisten elämään sisältyy, mutta tiedän sen, että perheettömänä, juuri nyt, olen se pakahduttavan onnellinen ja tyytyväinen. Loppujen lopuksi en halua luopua vapaudestani, mahdollisuuksistani tehdä mitä haluan milloin haluan, avoimista (tai edes pikkiriikkisen raollaan olevista) ovista esimerkiksi työn ja opiskelun koukeroissa, mun elämästä.

Pidän lapsista paljon ja saankin nauttia niistä hyvistä, ihanista, riemastuttavista hetkistä niin kummitytön kuin ystävien lasten kanssa. Minä koen olevani ihmisenä ja luonteeltani kuitenkin sellaista epäkelpoa äitimatskua – olen liian itsekäs, mukavuudenhaluinen, levoton ja ärsytysherkkä, että se mahdollisuus palautetaan omistajalle on hyvä olla ja säilyttää mitä lasten hoitoon, kasvatukseen ja vastuuseen tulee. Niin paljoa minulla ei kuitenkaan ole pokkaa tai rohkeutta, että nousisin barrikadeille sanomaan ei ikinä. Mutta uskallan sanoa, että tuskin koskaan ja näin on hyvä.