5. Päivä

Aamulla on kummallinen olo. Tai no, aamulla. Hapuilen ensimmäisen kerran puhelinta yhdentoista maissa. Päästän koiran ulos ja sytytän kaasulämmittimen. Painun koiran kanssa takaisin makuupussin mutkaan ja katson seuraavan kerran kelloa puolenpäivän jälkeen.

Saan kiinni kummallisesta olosta; minua ei vituta yhtään.

Vielä puoli kahdeltakin olen sängyssä. Halailen ja pussailen koiran kanssa. Juon kahvia (sen verran olen sentäs noussut, että kahvit keittänyt!) ja plärään puhelimella niitä tosi tärkeitä. Kahvi aiheuttaa sen saman kuin joka ikinen aamu: kädet tärisee, aivot ja elimistö vaativat nikotiinia, meinaa alkaa vituttaa.

MEINAA alkaa vituttaa. Kyllä en minä kahvista luovu kun senkin kanssa on nyt näköjään päästy eteenpäin. Seinille räjähtelyn sijaan enää vaan meinataan.

Lämmitän illalla saunan. Sytyttelen kynttilöitä, lorauttelen saunatuoksua. Päätän tehdä vartalokuorinnan. Hymähdän itsekseni; tässä sitä syntyy uusi minä! Vanhan, nuhjuisen ja tupakankäryisen tilalle. Riemastun ajatuksesta ja ponkaisen nakkena terassille ilmoittamaan asiasta myös luontoäidille, ottamaan vastaan koko maailman. 

Ilmottaudun siinä samalla myös juuri kohdalle hiljaa lipuvalle, soutuveneessä suorassa näköyhteydessä nököttävälle sorsien iltalennolle menijälle.

6. Päivä

Alan olla aika varma, että en enää tarvitse nikotiinia (paitsi aamukahvilla). Kunpa vielä aivoni alkaisivat ymmärtää, että en tarvitse enää myöskään tupakkaa. Edelleen ne lähettelevät minulle reippaita ”ja nyt tupakalle!” -viestejä niinä tuttuina hetkinä, kun aina menin tupakalle (riippumatta siitä tekikö tupakkaa oikeastaan edes mieli).

Jere luki jostain, että aivoilla menee (muistaakseni) kuukausi-pari vanhan irti päästämiseen ja uuteen rutiiniin mukautumiseen.

Jokatapauksessa oloni on melko hyvä. Erittäin hyvä ensimmäisiin päiviin nähden. Tupakka kyllä viipyilee ja välähtelee mielessä, mutta sitä voi verrata ikkunassa surisevaan ja kopsahtelevaan kärpäseen. Surrr surrr surr. Siinä se on läsnä koko ajan. Vähän ehkä ärsyttääkin, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että viitsisi nousta mukavasta asennosta tekemään asialle mitään. Olkoot! Suriskoot!

Olen pitänyt mökillä siivouspäivää, sillä huomenna koittaa aika palata kotiin. Kaivan sängyn alta rullalla olevan maton ja viskaan sen muiden seuraksi lattialle. Ei ole enää kesä. Tarvitaan taas lisää lämpöä jalkojen alle. Mietin, että mökillä ja minulla on alkamassa uusi aikakausi.

Verhoilen mökkiä lämpimämmäksi ja kodikkaammaksi kun syksyn koleus hiipii jo sisäänkin. Millä minä verhoilisin itseni? Etteivät hyvät päätökset, hienosti alkanut matka hiipisi minusta ulos, kun poistun kuplastani todellisuuteen?

Päivät 1-4 ja linkit muihin postaussarjan tarinoihin löytyvät täältä!

1. ja 2. päivän fiilikset täällä.

3. Päivä

*herätyskello soi* Aahh tupak…EIKU.

Poltan eka tupakan ja keitän sit…EIKU.

Joo taidan pitää nyt tauon ja polttaa tup…EIKU.

Kirjotan tän kappaleen loppuun ja meen sit tup…EIKU.

Kylläpä tää ruoka nyt kypsyy hitaasti, käynki ootellessa tup…EIKU.

Taidan jo kömpii makuupussiin, mut ennen sitä tup…EIKU.

En saa unta, pitäskö käydä vielä tup…EIKU.

AAAARGHHH! Tätä tämä nyt on. Uudestaan uudestaan uudestaan ja uudestaan. Voisitko, tyhmä aivo, nyt vaan jo päästää irti?

Rasittavaa kuinka tupakka on ihan joka hetkessä läsnä. Aivo ei ole vielä kytkenyt sitä pois, vaan jatkaa elelyään niin kuin on 17 vuotta ehdollistunut –  opituilla tavoilla ja rutiinilla niin kuin tähänkin saakka. Vaikka päivällä varsinainen nikotiinintuska onkin siedettävissä, pomottaa minua tuo jokin muu sisäinen pakko.

Sydänkohtausriskini on nyt kuitenkin pienentynyt. Ok, sehän on kiva. Tänään en siis pure keneltäkään päätä irti enkä myöskään todennäköisesti kuukahda sydäriin. Sitä vastoin omat aivoni syöksevät minut sekopäiseksi.

Jere tulee yöksi tänne seuraksi. Saunatauolla hajoan. Vituttaa. Itkettää, itken. Tyhjyyden, ahdistuksen tunne on niin valtava! En tiedä onko minulla vain todella alhainen sietokyky vai ovatko vieroitusoireeni niin musertavat, mutta…siinä huojun kiukun, kyynelten ja nöyryytyksen likaisessa sopassa.

”En varmasti olisi kestänyt näin pitkään jos oma kokemukseni olisi niin kuin sinun”, Jere sanoo minulle (hän poltti viimeisen sikarinsa samana päivänä kun minä tupakkani). Tiedän, että se on valhe. Mutta se on suloinen valhe, tulen siitä paremmalle ja päättäväisemmälle tuulelle.

”Oletko lukenut sitä kirjaa?”

Mulkaisen.

En nyt just oo ollu kovin vastaanottavaisella tuulella.

Vitut zenistä.

4. Päivä

Jere on palautellut minua todellisuuteen. Muistutellut lempeästi syistä miksi haluan lopettaa. Jutellut järkeviä, kun minä olen vajonnut tuskani sisään, teutaroinut, alkanut olla sietokykyni rajoilla ja siksi alkanut uskoa, että tupakointi on oikeastaan kivaa ja rööki nyt vaan kertakaikkiaan kuuluu sormieni väliin.

Hän on käynyt uudestaan kanssani läpi kolme päivää sitten käymäämme keskustelua (kolme päivää! Tuntuu ikuisuudelta!). Sitä, että en menetä tässä muuta kuin riskin sairastua ja laihemman pankkitilin (ja järkeni hetkellisesti).

Olen kiitollinen. Kiitollinen, että hän saapui keskelle zenretriittiäni hamppareineen, pekoneineen ja kaljoineen. Kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse taistella yksin, vaikka väitän voivani taistella yksin.

”Oot lojunu sisällä neljä päivää!”. Aamupäivällä Jere käskee minut pihalle katseltuaan aikansa käsieni tärinää ja irvistelyäni. En ota kuuleviin korviini. Paitsi iltapäivällä, kun olen yksin. Vedän lenkkarit jalkaan ja lähden tarpomaan. Otan kokeilevia hölkkäaskeleita. Maisema vilistää ohi ja jalat takovat pehmeään hiekkatiehen (en ole hölkännyt ainakaan vuoteen). Keuhkoissa tuntuu jotain outoa…se on ehkä sitä happea, josta olen kuullut puhuttavan?

Olo on hyvä. Siis hyvä tämän hieman kieroutuneen mittakaavan asteikolla. Et niinku huussipolulla lojuva käpy ei tunnu henkilökohtaiselta loukkaukselta ja radion voi laittaa päälle ilman, että juontajan ääni pistää takahampaat kirskumaan.

Päätän kuitenkin jäädä vielä mökille evakkoon yksin Jeren palatessa töihin. Täällä kun ei ole muita vaihtoehtoja kuin olla polttamatta. En usko vielä selviäväni kotona. Tiedän, että jossain vaiheessa on palattava normaaliin elämään ja kohdattava kiusaukset – vasta sitten todellisuus ja tahto punnitaan.

Mutta se päivä ei ole vielä tänään.

Tsekkaa myös nämä:

Ajatuksissa tupakoinnin lopettaminen

Ajatuksissa tupakoinnin lopettaminen, osa 2