Ajatukset mylläilee päässä edelleen. Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä, niihin lukuisiin aiempiin yrityksiin nähden, minulla alkaa olla jopa suhteellisen varma olo. Että ehkä tällä kertaa minä ihan oikeasti onnistuisin. Ehkä tällä kertaa minä TODELLA haluan lopettaa.

Siis sitten kun ajatuksen tasolta siirtyisin sinne tekoihinkin. Nythän minä vielä viikonlopuksi ostin topan (pienen topan!), koska eilen meille saapui matkojen takaa kaverit vähän rimpsalle, ja rimpsa-ilta nyt ei ehkä ole ihan kaikista ideaalein ajoitus päättää lopettaa. Tänään sitten ostin toisen topan…koska iski paniikki ja epätoivo, enhän minä nyt vielä voi, kamutki on vielä täällä ja…no niin, kyllä te jotka tupakoitte/olette tupakoineet tiedätte. Aina löytyy mitä mielikuvituksellisimpia syitä siihen miks mun nyt vaan täytyy saada polttaa.

Voinee siis sanoa, että ajatusprosessini ja Allen Carrin opuksen sanoman sisäistäminen on vielä hitusen vaiheessa.

Olen tupakoinut yli puolet elämästäni. Minun tämän hetkisistä (opiskelija)tuloistani menee kuukaudessa 10% tai yli tupakkaan. Rypyt silmäkulmissa eivät ehkä ole seurausta vain iloisesti eletystä elämästä. Minä en halua sairastua, minä haluan jatkossakin pystyä patikoimaan pitkin korpea keuhkojen vinkumatta, minä en halua aloittaa aamujani yskien. Minä olen tärkeä ja rakas. Miksi tämä pelkkä ajatusprosessikin tuntuu jo näin vaikealta? Eihän tupakoinnissa ole kertakaikkiaan mitään järkeä?! En tiedä, mutta ajattelin jatkaa ja jakaa tätä prosessia jatkossakin teidän kanssanne, tälleen postaussarjan tyyppisesti (ensimmäinen osa luettavissa täällä).

Lupasin itselleni, että tämän topan poltettuani en osta uutta. Ylihuomenna lähdemme mökille ensin yhdessä yöksi, mutta ajattelin jäädä sinne yksinäni vielä toiseksikin. Jotta saisin opiskeltua, nautittua vielä suht lämpimästä syksystä ja luonnosta ja, no, sieltä en pääse tupakkakauppaan.

Jere katsoi minua ilkikurisesti virnuillen. ”En hae sinua sieltä viikkoon. Sinne saat hajota.”, hän sanoi minulle pilke silmäkulmassaan.

Hmm. Saattas toimia?

Kerroin taannoin, että klikkasin itseni BookBeatin äänikirjojen maailmaan, koska mökkihöperyyksissäni halusin, että joku puhuis mulle.

Törmäsin samalla Allen Carrin e-kirjaan ”Stumppaa tähän!”. Muistin, että yksi kaverini joitakin vuosia sitten tuota suositteli (kun olin kovaäänisesti julistanut lopettavani tupakoinnin – taisi sitä lupausta kestää viikon, kaks?). Löysin myös saman opuksen toisen kaverin vessan lattialta viime viikonloppuna. Molemmat tämän avulla ottivat ja stumppasivat. Tänään kuulin, että tämän vessan-lattia-kaverin avovaimo oli myös lukenut kirjan ja hän on ollut nyt tupakoimatta lähes viikon. 

Siitä huolimatta kiertelin ja kaartelin mokomaa teosta ku kissa kuumaa puuroa. Siis kaikenmaailman self-helpithän on ihan täyttä höpöhöpöä ja soopaa. Yhtäkään en tosin oo lukenu eläissäni, mut kyllähän asia nyt näin on! 

Tänään minä tuota sitten silmäilin läpi. Heräsi ajatus…stumppaisko? Oke, tuo ajatus on tässä päässä syttyny sen sata kertaa, ja vielä useammin on syttyny se tupakka. Olen julistanut sitä, että minä sitä varmasti tupakoin koko ikäni. Että minulla on sellainen tupakoijan sielu. Olen sanonut, että varmasti ainoa syy miksi ikinä koskaan lopettaisin olisi, jos olisin raskaana. Että jos alan höperehtää tupakoinnin lopettamisesta niin katsokaas, ystävät, vatsaani – pulla on tukevasti uunissa! 

No, ei ole. Eikä ole aikomustakaan raskautua. Sitä vastoin aloin miettiä, että jos sisälläni kasvava ihminen olisi niin tärkeä ja rakas etten sitä haluaisi myrkyttää, niin miksi ihmeessä haluan myrkyttää itseäni? Miksi minä en ole itselleni tärkeä ja rakas? 

En minä vielä stumpannu. Tehdessäni tästä aiheesta facebook-postausta olin juuri käynyt tupakalla. Itse asiassa todennäköisesti menen tupakalle myös kunhan tämä postaus on valmis. Vaan paskaltahan se maistuu, puhumattakaan siitä typerästä olosta. Että tälleen suht fiksu, itsepäinen ja kontrollifriikkeyteen taipuvainen tyyppi antaa tupakoinnin itseään kontrolloivan. 

En minä silti vielä stumpannu. Koska on olemassa se epävarmuus ja pelko. Mut ajatus on jo olemassa, samoin tuo kirja. Jatkan silmäilyä. Luen ajatuksen kanssa moista self-help -soopaa. Ja vaikka en ole tehnyt päätöstä, en ainakaan vielä, niin ajatukset ottavat suuntia sitä kohti. Sitä kohti, että olen rakas ja tärkeä.