Heinäkuu hupenee käsiin. Tuntuu, että se juoksee omia menojaan, yhtenäisenä nauhana tunteja, päiviä, viikkoja. Viikonpäivällä ei ole merkitystä tai mitä tulee siihen monesko päivä on meneillään…siitä kelkasta putosin jo aikoja sitten. Heinäkuu on hetkiä. Hienoja ja hauskoja hetkiä täynnä, ja kohtaamisia.

Keskellä yötä muistin pihallamme rehevänä rehottavan lipstikkapuskan ja samalla muistin, että lupasin siitä kaverille nipun kuivattavaksi. Tästä asiasta oli totta kai myös välittömästi, siis silloin keskellä yötä, informoitava kaverille – haluatko, haetko? Hänen piti hakea ne vain ohimennen, kahvittelun verran jos istuisi. Neljä tuntia myöhemmin istuimme edelleen, lipstikkakimppu pöydällä, jutustellen joutavia.

Minut kutsuttiin naapuriin grillailemaan, istumaan iltaa. Juhlimaan sitä, että huomenna jo sataa. Miten älyttömän positiivinen asenne!

Kanalassa Hertta ja Silkki elivät yhteishuoltajuudessa tipien kanssa okei muista eristetyssä yksiössään. Pikkasen alkoi vissiin kuitenki jo mammoilla kaatuu seinät päälle ja eräänä päivänä tipejä ruokkimaan mennessäni lehahtivat kaikki kaksi kanaa ja neljä tipiä riekkasemaan pitkin koppia. Eipä mittään, mutta Hertalla vissiin naksuu jo vähän enemmän päässä yksiöelämä ja siinä närppi silkkiäkin ei-niin-hellästi. Samaan aikaan Pikkukananen hyppäsi koppiin ikkunasta. Sillon meni molemmilla mammoilla pasmat sekasi ja siinä seisoin minä keskellä härdelliä Pikkukananen sylissä rähisten Hertalle käytöstavoista. Lopulta sain viskattua Pikkukanasen tarhan puolelle ja hätisteltyä mammat tipeineen yksiöön, siinä Hertta kerkesi tulistua jo mullekki ja roikkui sormessa kiinni. Kun pääsin ulos munineen, rojuineen kaikkineen nii eikö Veera karannut tarhan ovesta melkein suoraan Rikin suuhun. Hallittu perspohjakarjaisu ja lopputulemana Riki oli omassa tarhassaan ja kaikki kanat kaahotti irti pitkin tonttia ja kukkapenkkejä.

Hain aamukahvia ja mietin, että [sensuroitu]. Mutta sitten nämä kaverit olivat niin kauniita, niin uteliaan ihania, niin parhaita, ettei voinut olla kiukkuinen. Nyttemmin myös mammat ja tipit ovat siirtyneet yksiöstään hengailemaan samaan sakkiin muiden kanssa. Kukko eksyi kukkapenkkiin (verkotettu osittain ympäriltä) ja huusi sieltä. Mitään ei näkynyt, mutta kieunta kuului keskeltä perennapenkkiä.

Pääsi se sieltä lopulta poiskin. Ja sai nimen – saanko esitellä, JOHNNY WINTER! Rouva Silkki ei ole meille vielä nimeään kertonut.

Tapasin uuden ihmisen ensimmäistä kertaa. Meillä klikkasi. (Luulen, että meillä olisi klikannut myös ilman sangriaa ja punaviiniä, mutta mainittakoon, että ne liittyivät asiaan). Kuinka monta kertaa tapaat elämässäsi ihmisen, jonka seurassa tunnet välittömästi yhteisymmärrystä, välittömyyttä? Jonka kanssa voit parin tunnin päästä ensikohtaamisesta keskustella luontevasti lapsettomuudesta, parisuhteista, opiskelusta, tulevaisuudesta, omasta epävarmuudesta, päättämättömyydestä, tuuliajon tunteesta. Nämä aiheet olivat minun, hänen, osa molempien.

Meillä kävi kylässä mun (työ)kavereita, jotka eivät ole koskaan aiemmin torpassamme vierailleet. Meinasin aloittaa ennen sovittua kyläilyä paniikkiraivosiivouksen. Sen sijaan hoksasin, että raparperipiirakka on sittenkin kivempi lähestymistapa. Ajattelin, että siitä kaikki nauttii enemmän kuin tip top -kodista.

Löysin itseni tuntemattoman tyypin kotibileistä, jossa nauraa höhötin niin typerälle ja vanhalle jutulle (siis yhdelle niistä monista), että miten lausutaan dear deer? Olen onnettoman huono lausumaan englantia selvinpäinkin, saati sitten kun alla on aika monta bear beer. Huomaan, että minua naurattaa tämä hölmöys edelleen. Kerroin myös, että lempparisanani englanniksi on cucumber. En osaa lausua sitä, mutta se näyttää kirjoitettuna hauskalta.

Kävin kirjastossa ja kuljin kirjapino kainalossa puiston halki. Tuli jotenki tosi Aikuinen ja Fiksu olo. Vähän vastaava fiilis ku jos menis läppärin kanssa kahvilaan ja ois Hirveen Tärkee (vaikka todellisuudessa vaan somettas).

Kohtasin myös ensimmäistä kertaa epävarmuutta, huolta, opiskelusta. Tai lähinnä siitä, että mihin päädyn? Haluan työhön, jossa voisin vaikuttaa ihmisten elämänlaatuun parantavasti, vaikuttaa edes jotenkin, että ihminen tulisi kuulluksi, autetuksi, saisi otteen elämästä. Haluan työn, jolla on merkitystä. Koen, että oma nykyinen työni on toki merkityksellinen, voin vaikuttaa ihmisen hetkeen siinä ja nyt. Mutta tunnen myös, että haluan enemmän, etten perusduunarina pysty oikeasti vaikuttamaan. Mutta pystynkö jatkossakaan, jos opiskelen ja työllistyn aivan uudelle alalle? Sitooko sitten käteni byrokratia, kunnan talous, jokin? Haahuilenko joutavia, onko sanat vain kauniita sanoja ja todellisuus ihan muuta?

Hetkiä ja kohtaamisia, niitä on heinäkuu ollut. Samaan aikaan tuntuu kuin aika karkaisi käsistä. Samaan aikaan kaikki pienet asiat tuntuvat pysähtyneen, viipyilevät mielessä, tuntuvat hienoilta ja suurilta.

Tänään minua nauratti tämä, samaistuin.