Kauniin päivän ex tempore -patikointi
Yhtäkkiä tuli kesä. Veli oli jo useampana päivänä pyydellyt makkaranpaistoon läheiseen maastoon, mutta sen sisko on ollut liian kiireinen. Tänään ei ollut ohjelmassa mitään. Paitsi opiskelua, mutta kun jo heti herätessä maailma on kirkas ja lämmin, varjossa olevan lämpömittarin lukema plus kahdessakympissä, täydellisen kiireetön ja kahvinmakuinen aamu, niin opiskelu? Hei kuka viittii.
En ainakaan minä. Reppu selkään, lenkkarit jalkaan ja kaupan kautta kohti suota halkovia pitkospuita ja havunneulasten täyttämiä polkuja.
Ostettiin jäätelöt. Maailma näytti niin täydellisen kesäiseltä. Puut eivät ole vielä täydessä lehdessä, vaan kaikki on niin uutta, heleän vihreää ja jotenkin riemukasta. Tassu meni hyvin toisen eteen. Ohitimme ensimmäisen nuotiopaikan. Sitten ohitimme toisen nuotiopaikan. Puheella ja tarinoilla, kuulumisilla ei ollut alkua eikä loppua. Olo oli kevyt, hyvä, onnellinen kesästä. Päätimme jatkaa, kiertää samantien koko kahdentoista kilometrin lenkin.
Alkumatkasta ohitimme käärmeen. Se oli pieni, musta, hirvittävän vikkelä. Hirvittävä. Mitään minä en pelkää ja kammoksu niin paljon kuin käärmeitä. Kirkaisu karkasi suustani. Menin aivan veteläksi, olo oli pitkän aikaa kierroksilla ja varuillaan. Toisen kerran kirkaisu karkasi suustani hetken päästä metsäpolulla. Luulin nähneeni käärmeen, mutta se olikin oksankäkkyrä. Mutta olisi se voinut olla käärme. Veli osasi kertoa, että reaktio tulee, eli siis pelko syntyy, aivojen talamuksen mantelitumakkeessa. (Jouduin googlettamaan nyt uudestaan mikä se aivojen osa oli.)
EDIT: Sain juuri veljeltä tarkennuksen ja tiedon korvanappiini, että amygdala on se tiedostamattoman pelkoreaktion aiheuttaja niinkuin se tahaton kiljaisu.
Palatessakin ostimme jäätelöt. Koska on kesä.
Aiottu makkaranpaistokin jäi patikointiretkellä tyystin tekemättä. Vahinko otettiin takaisin heti kotona. Kiitos, veli, kun houkuttelit mukaan. Ja kiitos, kun kannoit kaikki ne eväät repussasi tuon kaksitoista kilometriä. 😀
