”Ahdistaaaaaarghhhh!”, saatan parahtaa, jos päivä on ollut keskimääräistä kenkumpi ja vielä pitäs siivota siihen päälle. Marraskuussa puolestaan, kun pilvet on harmaat ja painavat ja takin kauluksesta valuu niskaan märkää räntäsohjoa, kengät kastuu ja lounaaksi oli kaalilaatikkoa, saatan puolestaan nyyhkästä miten minnuu masentaa tää elämä.

Tätähän me tehdään varmaan kaikki? Ollaan niin mahdottoman masentuneita ja ahdistuneita milloin mistäkin. Miten huolimattomasti sitä heitelläänkään ilmaan noin isoja sanoja! Miten pokkana vaan käytän otsikossa sanaa raiskaus! Ajattelematta yhtään, että se minun hetkittäinen vitutukseni tai raflaava otsikkoni voi olla toiselle jotain ihan kamalaa, jokapäiväistä, elämän rikkonutta todellisuutta.

Minulle lätkäistiin vuosikausia sitten kouraan diagnoosi vaikeasta masennuksesta ja ahdistuksesta. Rämmin sen, tähänastisen elämäni, rankimman suon läpi ja tulin takaisin minuksi. Kaikki se mustuus ja toivottomuus on hälvennyt ja elämäni on ollut jo vuosia täynnä värejä, iloa, täyttä luottamusta nykyiseen ja tulevaan. Mutta en kuitenkaan ole unohtanut sitä millaista elämä tuolloin oli.

Silti käytän huolettomasti verbejä ahdistaa ja masentaa sellaisista asioista ja tilanteista, joilla ei ole mitään tekemistä ahdistuksen ja masennuksen kanssa. Minulle se on ihan okei, mutta ymmärrän myös täysin jos jollekulle muulle, saman läpikäyneelle tai samankaltaisessa tilanteessa parhaillaan elävälle, se voi tuntua suunnilleen läimäykseltä kasvoille. Siltä, että terveet tyypit eivät ymmärrä ja/tai väheksyvät sitä mitä nämä sanat oikeasti pitävät sisällään.

Sen sijaan siinä kohtaa näen minäkin jo punaista, jos itse itselleen diagnosoidaan masennusta tai ahdistusta jollain ihan höpönpöppöperusteluilla. Se, jos satunnaisesti viikon syljeskelee töissä kattoon eikä huvita tehdä kotona mitään muuta kuin maata homeessa sohvalla ja tuijottaa netflixiä ei tarkoita, että on masentunut. Tai jos tämän viikon huvittamattomuuden jälkeen vituttaa mennä töihin, ei halua nähdä pomoa tai työkavereita ja deadline hönkii niskaan nii joo, saattaahan se ahistaa, mutta ei silloin silti olla ahdistuneita. Puhumattakaan sanan raiskaus käytöstä. Esimerkiksi se ihan mahtishuippulempparibiisi ei toisen artistin sovittamana ja esittämänä ole raiskattu. Se on ehkä tehty päin persettä, pilattu, siitä on kadotettu se jokin tai se on muuten vaan ihan tosi tosi paskana koko homma, mutta raiskattu se ei ole. (Itse käytin sanaa raiskattu otsikossa alleviivatakseni ajatusta, jota tässä haen.)

Inspiroiduin tähän pohdintaan Polka Dotsin mahtavasta postauksesta ei se sun eksä, äiti tai pomo ole narsisti (ainakaan luultavasti), ja halusin kantaa korteni kekoon kirjoittamalla siitä, että myös näiden muotidiagnoosien lisäksi muitakin aiheeseen liittyviä termejä käytetään harkitsemattomasti ja mahdollisesti (tahattomasti) toista loukaten. En varsinaisesti liputa sen puolesta, että maailman tulisi olla pumpulinen kupla, jossa ei kukaan koskaan joutuisi sanomaan niin minä mieleni pahoitin tai että kaiken pitäisi olla niin mahdottoman sensitiivistä ja neutraalia. Mutta tällaisissa asioissa sitä toivoisi tahdikkuutta, jonkinlaista suodatinta sinne omien aivoitusten ja suuvärkin väliin ja ymmärrystä/tietoa siitä mistä ihan oikeasti on kyse.

Täällä muuten aiheeseen löyhästi liittyen aiempi kirjoitukseni siitä kun uni ei tule ja myöskin postaus siitä kuinka löysin stressiin ja unettomuuteen apuja.

Psssst! Lupaan ja vannon, etten enää koskaan käytä sanaa raiskaus väärin.