Italiassa olen huomannut, että
Pidän oliiveista. SIIS MITÄ?! Minähän VIHAAN oliiveja. Tilasin ravintolassa kanasalaatin, joka oli todella hyvää (eikä vähiten siitä syystä, että siinä oli puoli kiloa jumalaisia juustolastuja). Tarjoilijan purjehdittua pois parahdin Jerelle, että hitto unohin pyytää sen ilman oliiveja! Rohkeasti kävin salaatin kimppuun ja oh! Ne pienet, mehevät ja punertavat oliivit salaatin seassa olivat ihania pirskahtelevia suolaisia pikkuylläreitä. Ei siis niin MITÄÄN tekemistä niiden isojen, kovien, kammottavan makuisten pylpyröitten kanssa.
Ylipäänsä pidän ruuasta. Elän syödäkseni.
Rakastan Italiaa. Tämä on vasta kolmas käyntini tässä maassa (aiemmat reissut Roomassa ja Sisiliassa), mutta uskallan sanoa, että tässä maassa on sitä jotain. Äitini puolelta minun esi-esi-esi-esi-dinosaurukselliset sukujuureni ovat Italiasta. Ehkä ne kuiskivat?
Pidän hirvittävän paljon siitä tunteesta, että voin juoda keskellä päivää lasillisen punaviiniä ilman, että kukaan katsoo minua vinoon.
Saatanpa olla jopa niin hurja, että juon tänään PULLOLLISEN viiniä! :’D
Olen vieraalla kielellä ja vieraassa ympäristössä tahmea ja jäykkä (kun omassa ympäristössäni totta kai olen sanavalmis ja säkenöivän hauska!). Aivoni tarvitsevat aikaa prosessoidakseen minulle sanotun ja toinen tovi menee etsiessä valikosta sopivaa vastausta pullautettavaksi suusta ulos. Tällä välin minua palvellut vauhdikas ja temperamenttinen italiatar on jo ponihäntä heilahtaen kääntynyt toisen asiakkaan puoleen. Näytän siis suuren osan ajasta jotenkin hämmentyneeltä ja ehkä hieman vajaamieliseltäkin, silloinkin ja vaikka kun ymmärrän mitä tapahtuu. 😀
