Kuten edellisestä postauksesta voinee päätellä, olimme viikonloppuna mökillä todellisuutta paossa. Lauantaina pääsin yövuoroista ja sunnuntai oli ainoa vapaani – halusin karkuun kaikkea ja kaikkia ja viettää aikaa vain omieni kanssa. Halusin päästä tankkaamaan läheisyyttä, hakemaan virtaa hiljaisuudesta, olemaan ilman, että täytyi olla mitään. Kaikki pienetkin yhteiset hetket on nyt otettava tarkasti haltuun, hellittävä.

(Milloin minusta tuli tällainen löperö?)

Tällä viikolla emme tule näkemään toisiamme oikeastaan ollenkaan. Jere on kaikki illat töissä, minä aamut (ja muutamat illatkin). Nukumme sentään yhtä aikaa. Ne viikot on pahimpia kun yövuorot sattuvat peräkkäin – silloin aina jompikumpi nukkuu ja aina eri aikaan. Mutta ei ne kivoja ole nämä läpsystä-vaihto-viikotkaan. Toisiaan hädintuskin näkee ja näkiessä kuulumisten vaihto on kuin raporttia antaisi – pellit on auki, koira ei oo syöny, jääkaapissa on makaronilaatikon jämät, tarviiko tuoda jotain kaupasta?

Jännää miten ei niin, tai ainakaan tällä tavalla, kaipaa jos toinen on lomalla reissussa. Ehkä siksi kun tietää, että toisella on silloin hirveen kivaa ja ihanaa ja itsekin on asennoitunut, että jep mie nyt hoidan tän ja nähdään sit päivämääränä x taas. Nämä päivät kun ollaan molemmat kotona, mutta ei kuitenkaan olla, on inhottavia aikoja. Yhdessä pyörittää sitä arkea, mutta silti tuntuu kuin olisi yksin ja toinen jossain kaukana.

Eilen kun tultiin mökiltä pyörähdettiin lähikaupan kautta. Näin kaupan ikkunasta hyllyllä orkideoita. Ihania, isoja orkideoita. Vonguin ja lepertelin, tuo minulle yksi tuollainen! (Jäin itse odottamaan autoon.) Ei tuonut. Mutta toi paketin vaniljajäätelöä. Ihan fiksua, orkidea kun tuskin kestäisi tässä taloudessa sen pidempään kuin vaniljajäätelökään. Jäätelö hävisikin illan aikana. Minä ripottelin sen päälle kaakaojauhetta, pöhkö lapsuudesta jäänyt tapa.

Pöhköä on myös se miten toista voi olla ikävä, vaikka se on siinä. Ihan vierellä, käsivarren mitan päästä, hipaisuetäisyydellä. Joskus ikävä iskee keskellä yötä. Toinen nukkuu syvää unta vieressä ja itsellä on ikävä. Vaikka painautuu aivan vasten, iho ihoa vasten sentti sentiltä, milli milliltä. Silti pakahduttava ikävä ei ota hellittääkseen.

Minusta toden totta on tullut hirvittävä löperö.