Irtonaisia pieniä palasia tavallisesta arjesta. On aikas hiljainen vaihe elämässä meneillään. Jos minulta kysyttäisiin, että hei mitä kuuluu, niin vastaus olisi otsikon mukainen:

ei niin mitään.

Olen melko levoton sielu ja kyllästyn nopeasti. Vaikka viihdynkin tosi hyvin yksin tekemättä varsinaisesti mitään, niin olen kuitenkin luonteeltani sellainen, että koko ajan siellä taustalla vähintään pitäisi olla jokin projekti tai plääni meneillään. Tasaisin väliajoin näitä isoja juttuja on ollutkin – töiden saantia, talon ostoa, kesämökin ostoa, ulkomaan reissuja, kanojen hankintaa, remonttia remontin perään, opiskelun aloittamisia, puutarhan mylläyksen ja kodin sisustuksen suunnitteluja ja toteutuksia.

Sitten kun mitään isoa ei ole meneillään, niin minusta tuntuu

ettei minulle kuulu yhtään mitään

tai varsinkaan mitään sellaista mainitsemisen arvoista.

Mut hitsin vitsi! Kuuluuhan minulle. Minulle kuuluu sitä ihan tavallista arkea. Miksi tavallisista arjen jutuista ei voisi kirjoittaa? Niistä pienistä irrallisisti paloista. Joten…

Kun mitään ei varsinaisesti kuulu, mutta ihmisen on hyvä olla omassa seurassaan hiljaisessa talossa, voi maailma näyttää kauniilta, kivalta ja viihtyisältä myös sohvanpohjaperspektiivistä.

Viime viikon kovilla pakkasilla siirtyi Saksalainen pihavahdin hommista pönttöuunin kupeeseen vahtimaan, että pörrömatto pysyy kiltisti paikallaan.

Viime viikonloppuna pääsin pitkästä aikaa ihmisten ilmoille. Kävimme lauantaina juhlistamassa kaverin synttäreitä ja olin aivan täpinöissäni. Tuntuu, että siitä olisi ikuisuus aikaa kun viimeksi olisi käynyt missään! Siis ”missään” siinä merkityksessä, että kokoonnutaan kavereiden kanssa humaltumaan, jauhamaan paskaa ja nauramaan naama kipeeksi.

Alkuviikosta oli töissä hirveen kivaa. Tai siis koko viikko on ollut, mutta tiistaina oli silleen spessukivaa. Lähdettiin nojatuolimatkalle Kiinaan! Wuup wuup. Just sopivasti luinkin sitten All work, no play -blogista postauksen aiheesta työstä ei saa tykätä ja niistä tyypeistä, jotka laittaa instaan kuvia hashtagilla #ilovemyjob. Mie olin tiistaina just semmonen tyyppi.

Tänään ja juuri nyt olen yövuoroilemassa, huomenna pääsen viikonloppuvapaille. Jerelle sattuu samaan aikaan vapaat, jee! Tiistai-aamuna, siis ystävänpäivänä, hän laittoi minulle töihin viestin: ”En millään viittis lähtee asiakseni kukkia ostamaan, mutta ootko viikonlopun vapaalla jos mentäs Ruunaalle kattoo koiravaljakkokisoja?”

No jovain! Aika liikkis.

Opiskelujen suhteen ei varsinaisesti ole tapahtunut yhtään mitään. Siun sote ja muut hölöpölöt sotkivat systeemini, mutta nyt lopultakin olen (ainakin toivottavasti!) löytänyt sen tyypin, joka voi auttaa minua eteenpäin. Alustavasti hänelle jo säpoa viskasin, josko ensi viikolla pääsisi jo puhelimenkin päähän. Odotusta, odotusta.

Yllä oleva kuva on rakkaan tättähääräni, kummatyttöni, ristiäisistä. Tässä kuussa hän täytti jo huimat seittämän vee. Mie en käsitä mihin tämä aika menee, varsinkaan kun itsehän tässä ei tietenkään ole vanhentunut päivääkään! Huiks. Ensi viikolla kummatyttö tulee tänne meidän huudeille muutamaksi päiväksi. Jotain kivaa keksitään. 🙂

Niin että kyllä mulle kuitenkin kuuluu aika paljonkin, vaikka ei mitään kuulukaan.