Paino ja painonhallinta on aina ollut minulle sellainen aihe etten oikein nytkään tiedä, että mistä suunnasta tätä vyyhtiä pitäisi lähteä purkamaan. Vaikka siitä, että olen aina ollut hoikka? Mutta olen aina halunnut olla vielä vähän hoikempi, vielä vähän kapeampi. Yläasteella katselin koulukavereiden gasellimaisia jalkoja ja hurjan kapeita vyötäröitä ja kadehdin salaa. En nähnyt, että omasta peilistä näkyi ihan samallaiset tikkukintut (joskaan ei gasellimaisen pitkät, olen persjalkaisten sukua) ja olin muutenkin ihan sellainen taskuun sopiva (ja sellainen olen ollut myös koko aikuisikäni).

Asia, siis kateus ja haaveilu, ei ole muuttunut aikuisuudenkaan myötä. Positiivista tässä lienee se, että olen niin perso hyvälle ruualle ja iltasyöpöttelylle ettei anoreksiat tai muut vastaavat ole koskaan olleet uhkana, vaikka päänsisäinen puntari on lähestulkoon aina näyttänyt muka liikaa. Negatiivista, erittäinkin negatiivista, puolestaan se, että siellä pään sisällä olen myös asettanut itselleni maagisen painorajan, jonka yläpuolelle mennessä voin henkisesti todella huonosti. Onneksi tämä raja on noussut samalla kun ikäkin – et ei tässä enää haaveilla mistään superepärealistisesta luvuista. Mutta maaginen raja on yhtä kaikki olemassa.

Maagisessa rajassa on se(kin) veemäistä, että eihän se paino siinä pysy. Sahaan itseni kanssa ylös-alas-ylös-alas. Rajan ylittyessä tunnen huonommuutta, rumuutta ja epäonnistumista. Rajan alittuessa puolestaan olo on suorastaan euforinen! Olen kaunis! Ihana!

Olen tuurisyöppö ja kausilaihduttaja. Vuorotellen syön mitä lystään, miten paljon lystään ja milloin lystään. Sitten tulee huono olo, otan itseäni niskasta kiinni, ja vedän maanisena ruokailut (tai ruokailumattomuuden) punniten suunnilleen jokaisen suupalan vaa’alla ja pohtien, että margariininokare täysjyväruisleivän päällä on siis kyllä ihan liikaa.

Nyt olen menossa siinä hyi saatana mikä läski olen -vaiheessa. Olen oikeastikin lihonut, vaatteet eivät mahdu enää kunnolla päälle, farkkujen vyötärö puristaa ja ahdistaa. Kasvot ovat pyöristyneet. Jere taputtelee alkuraskausmahaa muistuttavaa vatsakumpuani hyväntahtoisesti, mutta minun pääni ottaa sen arvosteluna ja kettuiluna. Olo on huono ja etova. Todellisuudessa menen todennäköisesti (huomaatteko, näin epäilen itseäni!) vielä hoikat tyypit -kategoriaan, mutta kun pää sanoo, että läski nii se on sillon läski.

On siis aika tehdä asialle jotain ja tartun laatujulkaisu Iltalehdestä löytämääni kolmen viikon dieettiohjelmaan. Maanantaina alkaa ensimmäinen viikko, tänään käymme jo hamstraamassa jääkaapin täyteen rahkoja ja raejuustoja. Olen kerran aikaisemmin vetänyt tämän ”kuurin” ja todennut silloin sen hyväksi. Plussaa tässä on ainakin se, että syödään oikeaa ruokaa eikä mitään pussimitäliehässäköitä. 3-vuorotyöläisenä ruokailujen noudattaminen vaatii sumplimista ja erilaista aikatauluttamista, mutta on kuitenkin toteutettavissa. Viime kerralla sain tällä kuurilla pahimmat nestepöhöt liikkeelle ja karistettua sekä pysäytettyä ahmimissyöppövaiheen. Tämä tavoitteena nytkin.

Se miten saisin pysäytettyä päässä jauhavan jojon onkin sitten toinen juttu.