Pehmeä(mpi) lasku arkeen

Eilen ja toissapäivänä minua vitutti ehkä eniten kaikki. (Kuten edellisestä postauksesta voinee huomata.)

Kissojen paijaus, hurisevat ja leipovat karvapallot kyljessä kiinni. Kuuma suihku ja maailman pehmeimmät pieruverkkarit. Oma sänky ja tuplapeitto. Todella pöljän näköisiksi kasvaneet tiput ja kanojen tuttu, kotoisa potpotus. Niistä seikoista nautin. Mutta muuten…

Mutta muuten, vaikka mun elämä nyt ei kuitenkaan todellisuudessa ole mitenkään hirvittävän dramaattista saati ongelmat kovinkaan traagisia, niin joskus, ihan vaan joskus, kaikki on kuin tervan juontia. Näyttää rumalta. Tuntuu toivottomalta ja tahmealta. Ylittää ärsytyskynnyksen sekunnissa. Suikaleiksi repeävä minkätahansapaketin ”avataan vittu tästä” –kansi on henkilökohtainen loukkaus. Mihin tahansa ryhtyminen on kuin valmistautuisi maratonille (kun kyseessä on vain pyykkien levitys narulle tai tukikeppien laittaminen pitkiksi venähtäneisiin auringonkukkiin.)

Näin herttaisissa tunnelmissa täällä siis vietettiin Pohjois-Norjan roadtripin  jälkeiset ensimmäiset vuorokaudet. Diagnosoin tämän lomaltapaluuangstiksi ja velvollisuusvitutukseksi. Koska tilanne oli näin akuutti (ja vaarassa kroonistua) otimme kovat hoitometodit käyttöön välittömästi: 

karattiin mökille

Suljin tyytyväisenä oven perässäni kotona ja silmät päästäni kulkiessani hulluksi muuttuneen puutarhamme läpi autolle. Sinne jäi velvollisuudet odottamaan parempaa ajankohtaa.

Paitsi opiskelu. Sitä en enää voinut, oikeastaan halunnutkaan, paeta. Pakkasin kirjat, läppärin mukaan. Jere pakkasi auton akun ja läjän johtoja.

Ja PIM! Minulla on liikkuva opiskelukammio. Ja arvatkaa mitä? Täällä kaikki tahmeus, ajatusten jumit katosivat. Sormet liukuivat näppäimistöllä luontevasti, sivut kääntyivät kirjassa, ajatus löysi langan jota seurata. Ilo palasi.

Minä en tiedä mitä taikaa tässä paikassa on, mutta jotain isoa ja kaunista se on. Hartioiden näkymätön paino kevenee, vanne pään ympärillä sulaa ja hälvenee männyn runkoihin, peltikattoon ripsivään sateeseen, polkuja pitkin tömistäviin neljään koiran tassuun.

Illalla sauna, muutama olut. Pari ensimmäistä lukua ahmittu jännäriä perunoiden kypsymistä odotellessa, ennen nukahtamista vielä pari (monta) lukua lisää ja kaapista kaivettu juustonaksupussi eväänä loikoillessa makuupussin mutkassa.

Pehmeetä on. Ehkä kotihommelit ei enää huomenna (tai ylihuomenna…) ole enää kuin vain pikasprintti.