Pikkukanalan talvi + eettistä pohdintaa
Hullu kananainen täällä pitkästä aikaa, päivää! Jennajohanna Pirtistään huuteli jo viime vuoden puolella postaustoivetta kanojen talvesta ja tässä se nyt sitten lopultakin tulee. 🙂
Tämä syksy ja talvi on kanojen(kin) kannalta ollut siitä kenkku, että talvi saapui aikaisin. Vuonna 2015 rouvat pällistelivät pihamaalla vielä jouluaaton aattona eikä näin ollen sisälläpitokausi ollut kummoisen pitkä, mutta viime vuoden syksyllä luukut täytyi sulkea jo varhain. Tälläkin hetkellä lumimäärä näyttää siltä ettei kevätulkoiluista voine vielä pitkään pitkään aikaan edes haaveilla. Säiden puolesta olisivat toki voineet pihalla loikkia pitkin talvea (parin asteen pakkanen tuulettomalla säällä ei menoa haittaa), mutta koska lumi on epäilyttävää ja peljoittavaa (symppaan!) niin ulos ei mökistä tulla kuin korkeintaan hätäiseen pyörähtämään.
Minun kannaltani puolestaan tämä kanojen sisälläpito on siitä syystä ollut kenkku, että kesällä parvea vahtimaan hankittu Ahti-kukko on ottanut tehtävänsä vähän turhankin vakavasti. Niin vakavasti, että hyökkäilee perhana vieköön minun ja Jerenkin kintuille. Tästä syystä en itse uskalla hengailla kanakopissa (nyyh, aikaisempina vuosina saatoin istua pitkiäkin aikoja lattialla purujen seassa höpöttelemässä kanoille – meillä oli hyvät keskustelut!) vaan käyn hoitamassa siellä vain pakolliset toimenpiteet. Ja kyllä, oon just niin retee muija, että pelkään lintua, joka yltää minua polveen. Ärrrh. En tiedä mitä tässä keksii kunhan kesä tulee. Aiemmat kiukkuiset kukot meidän taloudessamme ovat muuttuneet hyvin nopeasti kukoksi viinissä, mutta Ahti on ollut ensi hetkistä lähtien niin loistava isäntä kanoille ettei ihan ensimmäisenä haluaisi olla kirvestä terottelemassa.
How you doin’?
Mutta takaisin asiaan. Onneksemme meidän tämän hetkinen parvi on hyvin leppoisa ja tulevat keskenään mainiosti toimeen, joten mökkiin ei ole tarvinnut viritellä sen kummempia piilopaikkoja tai hämykoloja talven ajaksi. Virikkeidenkään puolesta ei ole tarvinnut päätään juuri vaivata. Havunoksia heitin synkeimpään vuodenaikaan purujen sekaan kuopsuteltavaksi, ja salaattikeriä ja sämpylöitä saavat säännöllisesti muutenkin. Niistä riittää puuhaa. Ruokailujen suhteen tarjoillaan samoja juttuja mitä kesäisinkin. Lisänä vaan enemmän vihreää kun eivät sitä nyt luonnosta saa. Samasta syystä löräytellään (milloin muistetaan) juomaveden sekaan ADE-vitamiiniliuosta ja säännöllisen väliajoin annetaan myös raakaa jauhelihaa, jotta saavat riittävästi protskua.
Pitkä talvi varmastikin osaltaan on vaikuttanut siihen, että sulkasatoilut ovat olleet erityisen onnistuneet. Ovat joutuneet kökkimään hämärässä mökissä, joten on ollut aikaa keskittyä olennaiseen. Talven aikana kaikki muut paitsi Pikkukananen ovat vuorollaan näyttäneet siltä kuin olisivat pyörähtäneet muutaman kiekin kuivausrummussa. Tästä samaisesta syystä munahanatkin ovat olleet melko tiukasti kiinni, mutta sen verran on kuitenkin riittänyt, että omavaraisina on pysytty. :D Keinonen piti sulkasatonsa tosin jo kesän puolella, kun tipukuumeilunsa jälkeen päätti pudottaa pyrstönsä ja näytti hetken aikaa minikokoiselta emulta.
Varsinaisia resupekkoja kanalassa on kyllä vastassa edelleen, mutta voiton puolella alkaa sulkasatoilut olla kuitenkin. Talviaikaan kanat näyttää muutenkin onnettomilta riepuraasuilta; harjat ja heltat menettävät väriään ja kurtistuvat/lerpahtelevat onnettomiksi nysiksi. Vaan ketäpä ei tämä synkeä vuodenaika kurittaisi…
Pahoittelut epäselvistä kuvista, mrähhh.
Jos kiinnostaa enemmänkin kanojen pitoon ja pikkukanalan perustamiseen liittyvät jutut, niin käy lueskelemassa mun aiemmat tarinoinnit täältä :)
Tipukuumeilusta päästäänkin sitten siihen eettiseen pohdintaan, jonka kanssa olen painiskellut aiemminkin. Viime kesänä, kuten joka ikinen kesä, meillä Hertta oli taas hullun tipukuumeen kourissa (Keinosen lisäksi siis) ja tämä oli ensimmäinen kesä, kun estettiin hautomiset tyystin. Se oli todella sydäntä raastavaa aikaa ja kesti viikkotolkulla. Hertta haluaa lapsia, me emme halua lapsia, ja monta viikkoa asiasta väännettiin. Sitä kun itselleen ottaa lemmikkejä niin niille tietenkin haluaa tarjota parhaat mahdolliset olot. Miksi sitten olemme niin julmia, että estämme kanaa toteuttamasta luontaisia tarpeitaan? Siksi, että siivekkäiden pääluku on täynnä.
Okei. Alunperin näitä oli viisi ja enempää ei tule, me päätettiin. Sitten niitä olikin yhtäkkiä kuusi (koska Hertta) ja silloin sitä vasta päätettiinkin, että NYT on pääluku täynnä. No, tällä hetkellä näitä on jo seitsämän (koska jälleen Hertta). Mut hei. NYT on ihan OIKEASTI se pääluku täynnä. Jos annamme Hertan hautoa, niin mitä me niille tipuille tehdään? Kaupaksi, tai edes lahjoitetuksi, niitä on erittäin vaikeaa saada. Kukkopoikia varsinkaan et saa käsistäsi mihinkään. Vaihtoehdoksi jää siis se, että kasvatetaan kotona syksyyn saakka ja laitetaan sitten paistiksi? Ei se sekään mitään kivaa ole.
Ensi kesänä sama ruljanssi on erittäin todennäköisesti taas edessä, enkä oikein tiedä kuinka toimia. Kanan luontaisen käyttäytymisen estäminen on ihan hirveää, sydän siinä särkyy ja kanan on todella paha ja stressaantunut olla. Toisaalta jos kanan antaa hautoa sen pari tipua, joiden elämäntehtävä on tulla paistiksi, niin yhyy? Kesä siinä pidetään hyvänä ja rapsutellaan ja syksyn tullen pakastimeen? Eihän se tipu tosin päiviensä määrää tiedä ja jos elämä on hyvä, vapaa ja ihana (joskin lyhyt) niin onko se sitten niin hirveä asia? Muutoin kuin ihmisen mielestä.
Pssst! Lopuksi vielä jos kanajutut kiinnostaa, niin lue postaus, jossa kerron muutaman hauskan faktan näistä potpottieläimistä! :)
