Tee minut onnelliseksi
Mies tekee minut onnelliseksi. Tarvitsen miehen ollakseni onnellinen. Kyllä, 2010-luvulla minä hymyssä suin ja häpeilemättä julistan tämän. Eikä se tee minusta vähemmän itsenäisempää, naisena avuttomampaa tai heikompaa. En suostu olemaan feministisen ajattelun häpeätahra tai edes ajatuksen tasolla raasuparka, joka ilman miestään ei olisi mitään.
Tarkennettakoon kuitenkin, että ei kuka tahansa kaksilahkeinen kutale olisi tähän pestiin kykenevä saati kelpuutettu. Puhun nyt vaan tästä yhdestä tietystä.
Se on silti fakta, että ilman miestä minulla ei olisi tätä elämäntapaa eikä sen myötä tätä onnellisuutta. Mies mahdollistaa sen, että voin asua vanhassa omakotitalossa. Hän mahdollistaa sen, että saan lämmön pönttöuunista, kananmunat ja tomaatit omasta pihasta, löylyt ulkosaunasta. Hän on se, joka mahdollistaa ettei putket jäädy talvella eikä räystäät tukkeudu syksyn lehdistä. Hän mahdollistaa sen, että meillä on kesämökki mihin karata maailman kiirettä ja mielettömyyttä. Hän mahdollistaa sen, että voin heittäytyä opintovapaalle, tiputtaa tuloni puoleen totutusta vain voidakseni toteuttaa itseäni.
Onnellisuuteni koostuu hyvin pitkälti materialistisista, ulkoisista asioista. Mutta hän on myös toinen ihoni, ihoni alla. Hän mahdollistaa sen, että minulla on elämä käsissäni, suunta ja tavoitteet selvillä ja selkeinä. Hän on se, jolle ensimmäisenä haluan kertoa onnistumiset ja epäonnistumiset. Hän on se, joka tuntee minut ytimiäni myöten, tietää taustani. Hän on se, joka tietää milloin päänsisäisiin perkeleihini kannattaa reagoida ja milloin ei. Hän on se johon luotan. Vaikka koko muu maailma menettäisi järkensä, niin hän seisoisi rinnalla järkähtämättömän rauhallisena.
Luonko toiselle hirvittävät paineet? Vaatimuksia siitä, että tee minut onnelliseksi? Koenko itse stressaavaa vastuuta ja painetta hänen tekemisestä onnelliseksi?
En. Sillä asiat ovat juuri niin kuin niiden kuuluukin olla. Onnellisuus ei tipahda syliin itsestäänselvyytenä. Parisuhde ei pysy kauniina, onnellisena, toimintakuntoisena omalla painollaan. Asioita täytyy tehdä, onnellisuus vaatii työtä.
Enkä takuulla olisi yksin näin onnellinen. Todennäköisesti asuisin kerrostalossa kissojen kanssa, minun olisi pakko käydä töissä. Mies mahdollistaa sen, että elämässäni on enemmän onnellisuutta ja vähemmän velvollisuuksia ja vastuuta. Kun mitään ei tarvitse kantaa yksin.
Ei minua aina huvittaisi hieroa hartioita, voidella eväsleipiä, jäädä viikoksi yksin kotiin hänen moottoripyöräillessään maailmalla, ostaa oliiveja. Sen enempää kuin häntäkään aina huvittaisi herätä kuskaamaan minua töihin, naputella tauluja seiniin tai ajella kymmeniä kilometrejä hakemaan jotain aarretta, jonka bongasin facebookin kirpparilta.
Silti näitä asioita tehdään. Tehdään toista onnelliseksi, sillä arvatkaa mitä? Siinä samalla tekee onnelliseksi itseään.
Kokisin myös loukkaavaksi, jos minulle sanottaisiin, ettei miehen onni ole minusta kiinni. Mitä ihmettä minä silloin tässä tekisin jos hän olisi onnellinen ilmankin? Tuntisin oloni petetyksi. Turhaksi. Tarpeettomaksi. Toivon totta kai hänelle pelkkää onnea, mutta haluan myös olla olennainen osa sitä.
Jos eroaisimme haihtuisi minulta kaikki onnellisuus ilmaan. Siinä mielessä voin siis sanoa, että onnellisuuteni on miehen käsissä. Nousisin sieltä toki, lopulta, sydän ja sielu haavoilla uuteen onneen. Tietenkin. Mutta lähden siitä, että tuota vaihtoehtoa ei tarvitse edes ajatella. Toivon, että mieheni jaksaa ja haluaa tehdä minut onnelliseksi nyt ja aina. Ja että minä teen hänet niin onnelliseksi ettei hänen(kään) tarvitse ikinä, koskaan haaveilla mistään muusta.