Kanakeittokuuri & paksu morsian
Käsi ylös, kuinka moni on joskus ajatellut ennen tärkeää tapahtumaa tai juhlaa, että nyt mun pitää laihduttaa? Kuinka moni on tuskaillut ennen kesälomaa, että on vielä muutama kuukausi tehdä jotakin tälle mun vartalolle. Paastonnut ennen rantalomaa näyttääkseen paremmalta bikineissä tai tehnyt hulluna vatsalihaksia, koska niin se vaan paksukaisen kuuluu tehdä, jotta kehtaisi näyttäytyä julkisella paikalla erityisesti silloin, kun täytyy pukeutua juhlapukuun. Kuinka moni on ostanut ”kesäkuntoon kolmessa viikossa” tai ”sulata kinkkukilot ennen uutta vuotta”-lööpeillä myyvän lehden ja istunut päiväkausia lentoemäntädieetillä niin, että kaali on tullut korvista ulos ihan kirjaimellisesti?
Mä olen.
Viime viikolla haistoin avokeittiöstämme tulevaa, hirveää hajua. Tunnistin sen heti. Sehän on Nutriletin kanakeitto! Sen kuvottava haju on syöpynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi ja siihen liittyvät tunteet ovat edelleen sitkeästi minussa. Voihan perkele, ajattelin. Mistä haju tulee? Mieheni oli löytänyt kanakeittopussit kaapin perukoilta. Olen jättänyt kyseisen dieetin kesken (yllätys) ja käyttämättömät pussit ovat lojuneet kaapissa jo toista vuotta. Nyt mieheni löysi ne ja pahaa aavistamattomana päätti tehdä itselleen keittoa.
Keitossahan ei sinänsä ehkä olekaan mitään vikaa. Söin kyseistä moskaa kuitenkin pitkään tavoitteenani laihduttaa. Eräs lääkäri jopa suositteli minulle erittäin vähäkalorista dieettia, enkä silloin ymmärtänyt kyseenalaistaa asiaa millään tavoin. Söin keittoa ja voin fyysisesti pahoin, mutta henkisesti koin olevani elämäni kunnossa. Jaksoinhan elää alle 800 kalorilla ja laihduin hyvää vauhtia.
Kunnes en enää jaksanutkaan. Nyt voin todeta, että sellainen ei kannata – pussikeitolla eläminen ei tukenut tai kannustanut minua elämäntapamuutokseen, vaan ajoi vihaamaan vartaloani entisestään ja mutkisti suhdettani ruokaan. Ruoka oli väärin, syömättömyys oikein. Ruoasta nauttiminen muuttui heikkoudeksi, kun taas nälkä ja fyysinen kipu vahvuudeksi. Kitukuurin lopettaminen tuntui kuitenkin silloin epäonnistumiselta ja antoi lisäpontta itseinholle, vaikka todellisuudessa kyse oli inhimillisyydestä. Fakta on, että kukaan ei elä lopun elämänsä jauheesta tehdyllä kanakeitolla.
Hajun mukana mieleeni tulvahti erilaisia muistoja ja ajatuksia, joista osa oli surullisia ja osa ahdistavia. Miksi rääkkäsinkään itseäni noin? Halusin niin kovasti saada aikaan tulosta, että unohdin terveyteni ja sen yksinkertaisen tosiasian, että elämästä kuuluu myös nauttia. Elämää ei kuulu jättää hattuhyllylle siksi aikaa, kun tavoittelee muutoksia kehossaan. Puhumattakaan siitä, että pikakuureilla saavutetut muutokset eivät ole oikeasti pysyviä, vaan painolla on taipumus hiipiä salakavalasti takaisin heti, kun näistä tiukoista rajoista poiketaan. Ainakin itselleni kävi niin. Pussikeiton loputtua painoin enemmän kuin koskaan aikuisiälläni.
En halua elää enää sellaista elämää, jossa kaikki mukavat asiat – juhlat, tapahtumat, lomat, reissut – aiheuttavat minussa pakokauhua ja pakonomaista tarvetta laihduttaa. Enkä halua kokea tarvetta tehdä lyhytaikaisia muutoksia vain näyttääkseni omasta mielestäni paremmalta tiettyä tilaisuutta varten. Haluan hyväksyä itseni näin, tehdä järkeviä muutoksia parempaan, vahvistua, kehittyä ja löytää itselleni sopivan tavan syödä ja liikkua.
Joskus vuoden 2016 alussa aloitin elämäntaparemontin pt:n ohjauksessa. Siihen kuuluu tavallinen, terveellinen ruoka sekä asenne, että ei ole olemassa ”kiellettyä hedelmää”. Elämänmittaisen laihdutuskuurin jälkeen on vaikea sisäistää, etten ole enää laihdutuskuurilla, vaikka pyrinkin syömään tietyn suunnitelman mukaan. Kuten elämässäkin, suunnitelmatkaan eivät aina pidä, on poikkeuksia ja poikkeamia, juhlia, iloa ja surua. Ruoka kuuluu olennaisena osana ihmisen elämään ja siitä täytyy myös osata nauttia. Olen pudottanut painoa hitaasti, joku voisi sanoa jopa, että liian hitaasti. Mulla ei kuitenkaan ole mikään kiire. Opettelen suhtautumaan lempeämmin itseeni ja luonnollisemmin ruokaan kaikessa rauhassa.
Lokakuussa 2016 menin naimisiin. Koitti hetki, jolloin minulla oli kaksi vaihtoehtoa; toistaa samoja vanhoja kaavoja ja turvautua pikakuuriin tai hyväksyä vartaloni sellaisena, kuin se sillä hetkellä oli (ja edelleen on). Päätin, että enää en halua olla itselleni julma. Ostin mekon hyvissä ajoin, koossa 20 eli suomalaisittain 48. Ajattelin, että jos laihdun, mekon voi aina kaventaa. Jos en laihdu, mekko on edelleen täydellinen.
En laihtunut ja näytin mielestäni silti hyvältä! En nähnyt nälkää ennen häitä ja silti mieheni sanoi ”tahdon”. Juhlapaikka ei räjähtänyt, vaikka söin kakkua häissäni. Juhlavieraat eivät paenneet paikalta, vaikka morsiamessa oli ”enemmän rakastettavaa”.
Sanalla sanottuna, maailma ei pysähdy, vaikka paljastat allisi kesähelteellä tai menet bikineissä rannalle. Maailma ei totisesti lakkaa pyörimästä, vaikka et laihduttaisikaan häitäsi varten. Etkä olisi ainoa pyöreäposkinen morsian, joka katsoo puolisoaan hymyillen ja näkee toisen silmistä olevansa kaunis ♡
Kyseistä kanakeittoa (tai muitakaan pussikeittoja) ei muuten meidän taloudessa enää ole :) Hyvästi.
Kuvat Liisi Järveläinen, häämekko Chi Chi London Curve
♡: Alexandra