Miss Plus Size 2017 – hakeminen ja ensimmäiset kuvaukset

Moi!

Olen aina halunnut kirjoittaa blogia ja nyt päätin, että on sen hetki. Haluaisin aloittaa blogin kertomalla siitä, kuinka vuosi 2017 kohdallani alkoi ja millaisen jäljen tammikuu jätti sydämeeni. Nimittäin pääsin Miss Plus Size 2017-kilpailun finaaliin ja tuon matkan varrella koin kaikenlaista. En voittanut, mutta tajusin haluavani sanoa sanasen jos toisenkin aiheesta, jonka kanssa olen enemmän tai vähemmän paininut aina. Kilpailun aikana pääsin eroon ”someramppikuumeestani” eli uskalsin kirjoittaa ajatuksistani julkisesti. Tuntui jopa siltä, että alkuun päästyäni en olisi maltannut lopettaa! Liian paljon sanottavaa ja liian vähän kilpailuaikaa 😉 En haluaisi vaivata facebook-ystäviäni enempää, joten päättelin oman blogin olevan sellainen foorumi, jossa näistä kehopositiivisuuden (tönkkö sana) asioista sekä muista elämän juonikäänteistä voisi kertoa vapaammin. Kaikkia plus-kokoisena eläminen ei kosketakaan, mutta uskon itsetunnon kehittämisen ja yleiseen positiivisuuteen pyrkimisen olevan tärkeitä aiheita monelle kokoon ja ikään katsomatta.

Mistä kaikki sitten alkoi?

Tuijotin kännykän ruutua ja mietin, mitä jos? Mitä jos kerrankin jossittelemisen ja murehtimisen sijaan toimisin täysin fiilispohjalta. Ajattelisin ainoastaan sitä, miltä minusta tuntuu ja päättäisin, ettei muiden mielipiteillä ole väliä. Kirjoitin itsestäni kuvauksen, latasin kaksi kuvaa – toisessa olen kaasona ystäväni häissä ja toisessa hymyilen leveästi uima-altaassa Lennon-aurinkolasit päässä – ja painoin lähetä. 

Hakemuksen lähettämisen ja Sunneva Kantolan lähettämän sähköpostin väliin mahtui kaikenlaista. Ehdin jo unohtaa koko kilpailun, kunnes eräänä iltana makasin tylsistyneenä sohvalla ja valitin miehelleni, kuinka ei ikinä tapahdu mitään jännittävää. Hetken päästä luinkin jo ääneen, kuinka minut on hyväksytty Miss Plus Size 2017 kilpailun castingiin. 

 

Muistan hyvin, mitä silloin ajattelin. Olin innoissani ja samalla vähän peloissani, epävarma ja hämmästynyt. Minustako Miss Plus Size? Mitä se edes tarkoittaa, plus size? Kilpailuun osallistumiseen ei ollut kummempia ulkonäkövaatimuksia, mutta liikunnallinen piti olla, esiintymiskokemusta omaava sekä vähintään kokoa 44. Mietin kuumeisesti viimeisimpiä ”esiintymisiäni”; ammattikorkeakoulun ryhmätöiden esittelemistä ja kaason puhetta ei kai lasketa? Olenko huijari, kun en ole salil eka salil vika-mentaliteettia omaava, vaan enemmänkin töiden jälkeen sohvanurkan painovoimaa vastaan taisteleva perusliikkuja? Mikään sohvaperuna en kuitenkaan ole. Matkustelemme paljon ja jopa lomilla on liikunnallisia aktiviteetteja. Reilu vuosi sitten aloitin myös kuntosaliharrastuksen personal trainerin avun turvin. Entä millaiseen pyöritykseen joutuisin? Saisiko läheiset hävetä sukkahousut jalassa ja epäimarteleva uimapuku päällä heiluvaa yllytyshullua? Päätin kuitenkin seurata sitä pientä sisäistä ääntä, joka pakotti kääntämään myös tuon hyvin jännittävän, mutta houkuttelevan kortin.

Matkustin Tampereelle castingiin, joka pidettiin FitFarmin tiloissa. Olin paikalla ensimmäisenä, koska kärsin suunnistustaidottomuudesta, enkä ota myöhästymisen riskiä. Sain siis numeron 1 – ensimmäisenä  myös haastateluissa, esiintymisissä ja finaalin kierroksilla. Jes. Vasta castingissä ymmärsin, kuinka iso juttu kilpailu oikeastaan olikaan ja kuinka onnekas olin istuessani 25 muun kilpailijan kanssa tuomariston edessä. Kilpailuun haki lähes 500 naista, joista castingiin pääsi 30 (26 saapui) ja finaaliin 10 kilpailijaa. Tuomarit haastattelivat jokaisen hakijan erikseen ja kun astuin korkokengissäni ja mekossani pieneen huoneeseen tuomariston eteen, tunsin oloni oikeastaan todella hyväksi. Tuntui siltä, että olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jännitin toki hieman, mutta kukapa ei olisi! 

Parasta oli kuitenkin tuomareiden positiivinen palaute ulkoisesta olemuksestani. Ei pelkästään ulkonäöstä, vaan myös siitä, miten kannoin itseni ja kuinka itsevarma olin. Haastattelun jälkeen olin sitä mieltä, että nuo kommentit pelkästään kantavat pitkälle. Tuntui epätodelliselta. Nehän puhui musta! Tyypistä, joka aikoinaan murehti, pitävätkö tulevat appivanhemmat minusta tälläisena vai olisiko toiveissa hoikempi miniä. Olin tehnyt hurjasti töitä pääni sisällä päästäkseni epävarmuudesta eroon ja siksi oli upeaa seistä tuomareiden edessä täysin omana itsenään. En väitä, etteikö tässä olisi vielä matkaa itsensä hyväksymisen tiellä, mutta entinen minäni ei olisi koskaan astunut muun muassa Jutta Gustafsbergin eteen tarkoituksena osallistua missikilpailuun. Ai tämä ei ollutkaan Puolen Vuoden Superdieetti? Sori, olen väärässä ohjelmassa. Not! Se vaati munaa seistä siinä kaikkien arvioitavana, mutta se kannatti. Kun kuulin olevani kymmenen finalistin joukossa, orastava innostus muuttui nopeasti riemuksi. 

Castingin jälkeen alkoi jännittävät hetket, kun pitkä päivä huipentui kuvauksiin. Saimme Jutan For Every Body-treenimalliston vaatteet, meidät kammattiin ja meikattiin edustuskuntoon ja pääsimme vihdoin kameran eteen. Jos joku on joskus kuvitellut mallin työn olevan helppoa poseeraamista ja kameralle keikistelyä, think again. Ellet satu olemaan luonnonlahjakas tai Ashley Grahamin suomiversio, kameran edessä oleminen vaatii töitä. Keskittymistä, ohjeiden kuuntelua ja mukautumista monenlaiseen tilanteeseen ja tarkoitukseen. Omassa päässä voit näyttää sensuellilta haaveilijalta, kun taas kameran ruudussa näkyy vain suu auki tuijottava pölvästi. Enkä muuten tiennytkään, kuinka vaikeaa hymyileminen on! Huulet väpättäen yritin hymyillä, vaikka naamalihakset saivat muutamassa tunnissa enemmän treeniä kuin koko vartalo lähiaikoina. Kamera rakastaa joitakin, mutta minä en kuulu niiden joukkoon luonnostani. Minun pitää harjoitella ja etsiä hyviä kuvakulmia, jotta päälläni olevat vaatteet ovat edukseen ja kuvasta tulee hyvä. Tämän myöntäminen ei mielestäni tee minusta huonompaa, päinvastoin – teen kovasti töitä ja yritän aina parastani. 

    Kuva Karri Harju, vaatteet Jutta G For Every Body, hiukset Teuvo Loman & meikki Kati Mouhu

Kuvausten jälkeisenä maanantaina kuvat meistä finalisteista olivat useissa lehdissä ja somessa. Yksi finalisteista jättäytyi matkasta ja jatkoimme kilpailua yhdeksikkönä. Jännitin, kuinka meidät otetaan vastaan ja millaisia reaktioita plus-kokoiset missifinalistit herättävät. Yllätyin, että suurimmaksi osaksi palaute on ollut positiivista. Negatiivinen palaute on kuitenkin aina opettavaista. En tietenkään tässä yhteydessä puhu mistään rakentavasta, kehittämismielessä annetusta palautteesta, vaan kommenttipalstojen anonyymeistä huutelijoista, joiden kritiikki on tasoa ”ruma läski”. Opettavaista tuollaisessakin palautteessa on se, että törkykommenttien näkeminen ja omaan arvoonsa jättäminen kehittää luottamusta omaan itseensä ja siihen, mitä tekee. Jos yksikin nainen on ajatellut meidät nähtyään, että ”hitto soikoon, minäkin uskallan”, on haukkumisen sietäminen sen arvoista. Oikeastaan oli yllättävää huomata, että kommentit eivät loukanneet, eivätkä aiheuttaneet pahaa mieltä. Osalle kommenteista en voinut olla nauramatta, vaikka viesti niissä olikin selvä – laihduttakaa. Miss Sydän- ja Verisuonitauti sekä bunga, bunga-kommentit oli henkilökohtaisia suosikkejani. Hi to my haters, kuten kilpasisko Riina sanoisi ;)

Kilpailuun hakeutuminen on ollut parhaimpia päätöksiäni ja ihan mieletön kokemus! Erityisen onnellinen olen siitä, että olen tämän matkan aikana tutustunut niin moneen rohkeaan ja ihanaan ihmiseen, joilta olen lyhyessä ajassa oppinut paljon. Tämä ensimmäinen postaukseni ei loppuisi koskaan, jos kirjoittaisin kaikesta kokemastani, joten to be continued! Seuraavaksi voisin kertoa alusvaatekuvauksista ja niistä heränneistä ajatuksista sekä tietysti finaalista ja miltä tuntuu hävitä :) 

Kuva Karri Harju, vaatteet Jutta G For Every Body, hiukset Teuvo Loman & meikki Kati Mouhu

 

♡: Alexandra