2015 Kroatiassa 

Haluaisin kirjoittaa aiheesta, joka on ollut itselleni ajankohtainen läpi elämän. ”Kuvitukseksi” laitoin kuvia itsestäni eri vuosilta. Jokaisessa kuvassa olevan minän paino vaihtelee 10-20 kiloa, mutta hymy ei ole hyytynyt. EDIT: ajatusvirhe!! Okei, en ole vain 20 kg painavampi nyt kuin vauvana jne 😀 Pitäisi puhua pikemminkin vuosista, ei kuvista. Mut you get the point 😉

Maailma on täynnä tarinoita ihmisistä, jotka ovat ”laihtuneet upeasti”. Tarinat ovat toistensa kaltaisia; ensin niissä on onneton, surullinen ihminen ja todisteena on ennen-kuva, jotta on vertailupohjaa. Tässä vaiheessa kaikki katsovat kuvaa inhoten, onpa läski! Sitten ihminen kertoo, kuinka hän eräänä päivänä päätti syödä vähemmän ja liikkua enemmän. Hän vaihtoi sipsipussin proteiinipitoiseen rahkaan ja herkkuhimon iskiessä hän hakee pakastimestaan kohmeisia omenalohkoja ja imeskelee niitä. Todisteena on jälkeen-kuva, jossa termi ”upeasti laihtunut” pääsee oikeuksiinsa. Ihminen ON laihtunut, hän on upea ja kaikki hurraavat ja taputtavat ja fanfaarit soivat. 

      Kyllä maistuu, jo vuodesta 1987

Se on suomalainen sankaritarina. Ei ole suurempaa onnistujaa kuin suurin pudottaja. Meillä pimeässä pohjoisessa laihtunut ihminen ylittää uutiskynnyksen. Vartalossa tapahtunut muutos on yhtäkkiä koko kansan huvia ja ihminen joutuu liittymään kuoroon: ennen olin huono, mutta onneksi nyt olen hyvä. Katsokaa vaikka.

Suomalainen kauhuskenaario on vastaavasti ihminen, joka on lihonut. Klikkasin kerran iltapäivälehtien otsikkoa ”elokuvatähdet näyttävät hyvältä kiloistaan huolimatta”. Ihanan iloista, eikö? Kuvissa normaalipainoiset naiset näyttämässä upeilta ja kauniilta. Hassu otsikko. Niin mitkä kilot? Ja miksi heistä puhutaan kuin Stokkan herkkutiskin hyvännäköisistä koipireisistä?

      2016, kaasona ystäväni häissä

Naiset ovat usein vapaata riistaa ulkonäkökommentoinnille. Ihmiset kokevat oikeudekseen kertoa, milloin on hyvä. He varaavat itselleen myös oikeuden kertoa, milloin olisi esimerkiksi järkevämpää piiloutua pimeään luolaan ja tulla ulos vasta silloin, kun on laihtunut. Joskus toisen ulkonäkö ja koko närkästyttää niin, että se on pakko saada sanotuksi ääneen. Tiedättehän, ne on niitä ”mä olen niin suorapuheinen” tyyppejä. Moukka, sä olet vain moukka. Sinun tulee piiloutua pimeään luolaan siihen saakka, kunnes olet oppinut sosiaalisten taitojen perusteet.

              2010, Amsterdamissa

Toisinaan ihmiset yrittävät kovasti olla hyväntahtoisia. ”Sinä olisit niin kaunis, jos vähän laihtuisit.” Tai ”sinulla on kauniit kasvot isoksi tytöksi”. Paras ystävällinen loukkaus kerran kuului: ”onneksi olet kuitenkin sisältä kaunis.” Voi kiitos. Minä ja sisuskaluni kiitämme koko perseen leveydeltä kohdeliaisuudestasi.

     2010, Amsterdamissa, ennen 20 kg                              ”urakkaa”

En ole koskaan saanut niin paljon ”kehuja” kuin 20 kiloa laihdutettuani. ”Toivottavasti et koskaan palaa vanhoihin tapoihisi”, sanoi entinen työkaverini. ”Muistatko, miten läski olit, muistatko?” tivasi äiti. Hän hehkutti uutta olemustani samalla muistuttaen, että ennen olin huono. Onneksi nyt sentään olin tullut järkiini. Olin laihtunut ja olin sankari – viis siitä, että näennäisestä onnistumisen ilosta huolimatta voin henkisesti huonosti, en jaksanut hiilarittomalta ruokavalioltani juurikaan liikkua ja samalla matkalla sain myös aineenvaihduntani sekaisin. 

     2011, upeasti laihtunut Lintsillä

Kliimaksin ulkonäkommentoijat saavuttavat silloin, kun kertaalleen laihtunut on lihonut takaisin entisiin mittoihinsa.

Näin kävi minullekin. Muutuin ”upeasti laihtuneesta” takaisin läskiksi ja antisankariksi. Huomasin niin vahingoniloa kuin myötätuntoakin, jotkut yrittivät myös lohduttaa. ”Ei se mitään, pojat tykkää muhkummasta”. Ikäänkuin kaipaisin lohtua ja varmistusta, ettei elämäni ole vielä kokonaan loppu ja pilalla. Absurdia! Puhumme siis kehon painosta, ei amputoidusta raajasta tai vakavasta sairaudesta, jotka by the way eivät myöskään estä ihmisiä elämästä täyttä elämää. 

En saanut silloin sanottua, ettei minua kiinnosta paskaakaan, mistä pojat tykkää tai kysyttyä, olenko täällä tosiaan vain sitä varten, että miellyttäisin milloin kenenkin käsityksiä kauneudesta. Nykyisin suorastaan kiehun ajatuksesta, että jotkut ihmiset kokevat oikeudekseen tavalla tai toisella määrittää ja lokeroida minut sen perusteella, paljonko painan. Kokevat mielipiteensä olevan niin merkittävä, että on ehdottomasti otettava kantaa minun elämääni ja kehooni sivuuttaen sen tosiasian, että ainoastaan minä voin sen tehdä.

    2015 Porvoossa upeasti lihonut

Jutun pointti ei ole siinä, etteikö olisi oikein laihduttaa tai yrittää elää terveellisemmin. Punainen lankani yrittää olla se ajatus, että oma ulkonäkö ja koko on jokaisen oma, henkilökohtainen asia. Jos toisen ulkonäkö tai painonmuutos askarruttaa sinua, pohdi, mistä se johtuu. Peilaatko kenties omia epävarmuuksia tai epäonnistumisia toiseen ihmiseen? 

Vaikka laihduttaminen ja siitä puhuminen on kansanhuvia, laihtuminen ei tee sinusta sankaria, eikä lihominen epäonnistujaa. Nämä median rummuttamat sankaritarinat eivät välttämättä kannusta muita elämään terveellisemmin, vaan tavoittelemaan muutosta liian nopeasti ja epäterveellisesti. 

Olen elämäni aikana ollut pienempi ja isompi, mutta kun katson kuvia eri ”aikakausiltani” jälkeenpäin, en näe niissä suurta eroa. Sama ihminen niissä on, samat ajatukset, pelot ja toiveet. Laihuus ei onneksi ole enää ihanteeni eikä tavoitteeni, vaan hyvä olo, terveys ja itsensä hyväksyminen. Kaikki muu on bonusta 🙂

  2015 Kroatiassa, all about that bass 🙂

Kilot on kiloja ja naisen keho muuttuu koko ajan – se on ihan OK! Älä anna kenenkään kertoa sinulle, miltä sinun pitäisi näyttää.

Ole paras versio itsestäsi ihan itseäsi varten. Meillä on vain yksi elämä, enkä minä ainakaan halua tuhlata sitä murehtimalla, mitä naapurin Pertsa on mieltä minusta ja vatsamakkaroistani. Me olemme ihan okei, kiitos kysymästä 🙂

           2017, viime lauantaina

♡: Alexandra