Tosi-tv, koronakevään henkinen pakopaikka
Lopetin karanteeniviikkojen laskemisen muistaakseni viidennen jälkeen. Nyt tähän kotona olemiseen on jo tottunut. Kuten varmasti monilla, myös minulla tähän ”uuteen normaaliin arkeen” on kuulunut myös jokseenkin aiempaa enemmän television katselua ja suoratoistopalveluiden käyttämistä.
Olen aina seurannut paljon uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Aamupalan ohella katson yhdessä puolisoni kanssa saksalaista aamutelkkaria. Päivittäin opin sitä kuunnellessa uusia saksankielisiä sanoja. Edelleen seuraan myös joka päivä Suomen uutisia, koska olen aidosti kiinnostunut siitä, mitä kotimaassa tapahtuu.
Kevään myötä tapahtui kuitenkin jotain poikkeuksellista. Aloin paeta koronaviruksen kyllästämää todellisuutta tosi-tv:n ihmeelliseen maailmaan. Genre, johon en satunnaisia Ensitreffit alttarilla-fiilistelyjä lukuunottamatta ole oikeastaan koskaan päässyt sisälle. Mutta kun Eurooppa maaliskuussa sulkeutui, minä katsoin, kuinka Netflixin Love is blind-sarjan Amber ja Barnett kävivät sokkotreffeillä pienissä huoneissa, joiden välissä oli treffikumppanin ulkonäön peittävä ohut seinä. Menevätköhän he lopulta naimisiin? (En paljasta, jos vaikka innostut sarjasta).
Olen aina pitänyt itseäni ihmisenä, joka haluaa tietää kaikki faktat uusista ja pelottavistakin asioista. En ole koskaan halunnut ummistaa silmiäni maailman pahuudelta ja ajatellut, että jos en lue uutisia, nämä asiat eivät kosketa minua. Tuskinpa olisin aikoinaan myöskään halunnut lähteä opiskelemaan journalismia ja viestintää, jos ajattelisin näin.
Koronauutisiin väsyin kuitenkin todella nopeasti. Virusväsymys tuli lopulta itsellenikin yllätyksenä. Parin viikon intensiivisen uutisseurannan ja Berliinin tartuntalukujen lähes maanisen tarkkailun jälkeen seinä tuli vastaan. Ehkä kamelin selän katkaisi lopulta uutinen Angela Merkelistä, joka totesi asiantuntijoiden arvioiden mukaan jopa 70% saksalaista sairastuvan virukseen.
Kotilegginsien ja kalapuikkolounaiden sävyttämän uuden arjen myötä kaipasin vapaa-aikaani jotain muuta iltaisin, kun keittiön pöydän ääressä suljin läppärin kannen jälleen yhden etätyöpäivän päätteeksi. Jotain muuta kuin koronavirusta, jota tuntui tulevan joka tuutista. Maailmassa ei yksinkertaisesti tuntunut enää olevan muuta uutisoitavaa.
Onhan se kai tässä tilanteessa ihan luonnollista, että ihminen etsii muuta seurattavaa. Kun korona oikein joskus ahdistaa, on yksinkertaisesti helpompi katsoa, miten pari vähän erikoisempaa jeppeä toisella mantereella kasvattaa lemmikiksi tiikereitä, kuin kuunnella A-Studiosta loppumatonta saagaa Suomen epäonnistuneista maskikaupoista (joka kyllä sekin itsessään varmasti olisi oikein sopivaa tosi-tv -matskua). ”Our daily dose of madness”, totesin miehelle, kun pistin taas yhden jakson Netflixin Tiger Kingiä pyörimään ja kaivoin jätskiä pakastimesta.
Tosi-tv:tä ja muuta ”hömppää” katsellessa oma elämä tuntuu kaiken absurdiuden ja käsidesillä lotraamisen keskellä sittenkin aika normaalilta. Ja loppujen lopuksi: tarvitseeko minun edes seuraamalla seurata koronavirustilanteen ihan kaikkia viimeisimpiä käänteitä? Jos asiassa tapahtuu jotain mullistavaa, kuulen siitä kyllä varmasti. Kuten nyt vaikka viimeisimmistä käänteistä koskien hengityssuojainten käyttöä Berliinissä.
Annankin nyt itselleni luvan katsoa televisiosta koko kesän mitä tahansa tuubaa. Viimeistään syksyyn mennessä aion kuitenkin taas palata ajankohtaisohjelmien pariin. Siihen mennessä on taas toivottavasti jotain muutakin uutisoitavaa.