Vuosi elämää berliiniläisenä
Minulle tuli lauantaina täyteen tasan yksi vuosi elämää ulkosuomalaisena. Tuntuu, että vuosi on mennyt ihan hurjaa vauhtia! Vastahan se talvinen viikonloppu tammikuussa 2018 oli, kun tyhjensimme Kallion asuntoani perheeni ja T:n kanssa. Ja nyt siitä on jo vuosi!
Asuin silloin vuosi sitten Helsingissä muutamat viimeiset työpäivät veljeni ja ystävieni luona, koska minulla ei ollut enää kämppää kaupungissa. Viimeisenä työpäivänä raahauduin toimistolle viiden pakaasin kanssa ja iltapäivällä otin taksin Helsinki-Vantaalle. Se oli perjantai. Maanantaina Berliinissä T lähti aamulla töihin ja minä jäin kotiin ihmettelemään, että mitäs täällä Saksassa nyt sitten rupeaisi tekemään. Onneksi minulla oli omia opiskeluprojekteja käynnissä. Keväällä tein muutamia kursseja etänä sekä kirjoitin opparin kesän aikana. Olipahan jotakin puurtamista – muuten olisin varmaan tullut hulluksi.
Iso merkitys omassa sopeutumisessani on ollut myös sillä, että löysin mukavan työpaikan kesällä. Tuntuu, että työpaikan myötä sain myös oman yhteisöni ja verkostoni kaupungissa. Vaikka paikallisen puolison vuoksi tietyt sosiaaliset ympyrät ovat uudessa maassa jo valmiina, sain omien kollegoiden ja työpaikan myötä elämääni taas sitä ”peruskiireen” tuntua, josta minä olen kuitenkin aina hieman nauttinut.
Koska henkinen ja fyysinen välimatka Saksan ja Suomen välillä on lyhyt, en ole kärsinyt minkäänlaisista kulttuurishokeista tänne muuttaessani. Olen aikaisemmin asunut ulkomailla vuoden verran työn vuoksi, mutta se tuntui jo alkaessaan tilapäiseltä. Parisuhteen vuoksi muuttaessa kuviossa on yleensä mukana tietynlaista – jos nyt ei lopullisuuden (koska mistä voisin tietää, jos vaikka asuisimmekin muutaman vuoden päästä taas Suomessa?) – niin ainakin pitkäkestoisuuden tuntua.
Tähän vuoteen mahtuu niin monenlaisia tunteita ja asioita, ettei niitä kaikkia tässä pysty edes käsittelemään. Merkittävimpänä yksittäisenä tapahtumana varmasti naimisiinmenomme marraskuussa. Olen myös oppinut itsestäni valtavan paljon. Olen oppinut kärsivällisyyttä. Ja ennen kaikkea olen oppinut antamaan itselleni vähän armoa joissakin asioissa. Se, että tajuaa, että asioiden ja elämän ei tarvitse ulkomaille muutettuaan olla saman tien samalla tavalla järjestyksessä ja totutuissa uomissa, kuin mitä ne olivat Suomessa, on huojentava ajatus. Kyllä ne työpaikat, harrastukset ja omat ystävät löytyvät uudessa maassa ajallaan.
Jos joku kysyisi minulta, kannattaako ulkomaille muutto, sanoisin, että jos mahdollisuus siihen tarjoutuu tai elämäntilanne sen sallii, niin kannattaa lähteä. Suomi on siitä kiva maa, että takaisin pääsee aina. Itse en olisi tehnyt muuttoni suhteen mitään toisin. Tai jos jotain olisin, niin olisin nauttinut enemmän opiskelijan/työnhakijan pitkästä ja kuumasta Berliinin kesästä 2018 ja stressannut vähemmän.
