Alku ilman loppua ja keskikohtaa.
Pitkästä aikaa annoin sormien valua näppäimistölle ja yritän saada itsestäni irti edes jotain. Tässä olotilassa on jotain outoa josta en saa otetta ja itsekkäästi toivon että ulkona ropisisi raskas vesisade ja taivas olisi musta kuin karrelle palanut puunranka. Se saisi hieman elävämmän fiiliksen aikaan sillä nyt on liian seesteistä. Taivas on puoliksi pilvessä ja aurinko yrittää pilkahdella repeilleiden pilvien välistä. Ei tuolla edes tuule, jumalauta!
Häiritsevintä tässä on se, että ulkona on täsmälleen samanlainen sää kuin oman pääparkani sisältä löytyy; rauhallinen, puolipilvinen ja lämpötila sellaiset sopivat parikymmentä. Kyllä vaan, pääkopan päivän sään lämpötiloineen voi määritellä jos vaan tahtoo.
Näillä kömpelöillä aasinsilloilla voinkin palata aikaan kun tällainen olotila oli pelkkä ujo ja häilähtävä toive suuren myllerryksen keskellä, tässä hartioideni välissä keikkuvassa ulokkeessa. Palaan tähän aikaan tosin vain mielessäni enkä kirjoita tästä ajasta koska se on vihdoin mennyttä.
Olenko vihdoin ja viimein pystynyt pysähtymään ja pakottamaan itseni tarkastelemaan tämänhetkistä elämääni. Olenko tyytynyt kohtalooni ja pystynyt lopulta tulemaan siihen tulokseen, että kaikki on vihdoin ja viimein (kaikesta huolimatta) ihan hyvin?
Mitä hittoa?
Tähän sekavaan aloitukseeni ja pohdiskeluuni voisin todeta, että asia kaipaa enemmän tarkastelua ja siihen tämä blogi taitaa olla ihan omiaan. Millaista on olla aina vailla jotain, mut ihan okei?
(Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille joka tunnistaa viimeisestä lauseesta lyriikanpätkää ;) )