Voi kunpa itsestänsä lomaa ottaa voisi

Sisälläni asuu Pieni Perfektionisti. Se hiton epäihminen rääkyy takaraivossa aina kuinka pitäisi tehdä sitä ja tätä ja kuinka asioiden pitäisi olla. Tervetuloa puikkoihin vaan, niin saisin leikkiä hetkisen vapaamatkustajaa.

– Tuolla odottaisi kasa tiskejä altaassa. Mene ja tiskaa ne pois ennen kuin ne itse lähtevät kävelemään.

Joo, joo ja joo.  Tiedän. En jaksa. Ei kiinnosta. Vituttaa ja ärsyttää. Väsyttää. Parempi että lähtisivätkin. Tarvitse minun vaivoinani pyöriä..

– Pyykkiäkin voisit vaikka pestä ja imuroida ja pestä lattiat ja putsata akvaarion suodattimen ja oikeastaan vaihtaa siitä vedetkin. Laatikot kaipaa järjestelyä, kirjaston kirjat on myöhässä, laskut pitäisi maksaa ja suihkukaan ei olisi sinulle pahitteeksi. Olisit myös hyvä kumppani ja äiti ja tytär ja..

V!##¤ PÄÄ KIINNI.

 

tumblr_lphw216kwm1qku8oeo1_500_large.png

 

Yngh! Ehkä lopulta minä olen se epäihminen ja Pieni Perfektionisti on sen verran rauhoittunut viime vuoden aikana, että jaksaa muistuttaa vain arkisista asioista. Niistä asioista, joita jokaisen itsenäisesti asuvan ja aikuisikään päässseen ihmisen pitäisi jaksaa tehdä päivittäin, viikoittain ja kuukausittain. Niistä asioista joita minä en vaan nyt oikeasti jaksa.

Viime aikoina seinät ovat tuntuneet uhkaavasti huojuvan ja pelottaa että tämä korttitalo luhistuu taas kasaan. Sen myötä mörkö, jonka nimeä ei saisi sanoa ääneen, voisi helposti hiipiä Pikku Perfektionistin kanssa solmimaan sopimuksiaan. Sen mörön nimi on Masennus ja en haluaisi sen enää saavan minua kiinni. Ei nyt. Ei vaan ei enää koskaan. Selvisin vakavasta masennuksesta tähän pisteeseen missä nyt olen ja se tie oli niin kipeän kivinen ja kuoppainen ettei monikaan ymmärrä. Sitä reissua ei mielellään uusisi.

 

tumblr_lpefxt0wtx1qgajuco1_500_large.jpg

Kuvat

Ehkä olen vain herkistynyt ja normaalit elämän pienet vastoinkäymiset ja niihin viimeaikainen suhtautuminen kilkuttelee hälytyskelloja.  Päästin vain kaiken taas vanhasta tottumuksesta kasaantumaan. Ehkä, ehkä, ehkä.. vihaan tuota sanaa. Ehkä menen ensialkuun tiskaamaan nuo tiskit tuolta ja siivoan tämän kodin. Katson sitten uudelleen miltä tuntuu. 

Miksi muuten muiden luona on kivempi tiskata kuin kotonaan?

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

Alku ilman loppua ja keskikohtaa.

Pitkästä aikaa annoin sormien valua näppäimistölle ja yritän saada itsestäni irti edes jotain. Tässä olotilassa on jotain outoa josta en saa otetta ja itsekkäästi toivon että ulkona ropisisi raskas vesisade ja taivas olisi musta kuin karrelle palanut puunranka. Se saisi hieman elävämmän fiiliksen aikaan sillä nyt on liian seesteistä. Taivas on puoliksi pilvessä ja aurinko yrittää pilkahdella repeilleiden pilvien välistä. Ei tuolla edes tuule, jumalauta!

 

nicoletta-ceccoli-6.jpg

Nicoletta Ceccoli Crows

Häiritsevintä tässä on se, että ulkona on täsmälleen samanlainen sää kuin oman pääparkani sisältä löytyy; rauhallinen, puolipilvinen ja lämpötila sellaiset sopivat parikymmentä. Kyllä vaan, pääkopan päivän sään lämpötiloineen voi määritellä jos vaan tahtoo. 

Näillä kömpelöillä aasinsilloilla voinkin palata aikaan kun tällainen olotila oli pelkkä ujo ja häilähtävä toive suuren myllerryksen keskellä, tässä hartioideni välissä keikkuvassa ulokkeessa. Palaan tähän aikaan tosin vain mielessäni enkä kirjoita tästä ajasta koska se on vihdoin mennyttä.

Olenko vihdoin ja viimein pystynyt pysähtymään ja pakottamaan itseni tarkastelemaan tämänhetkistä elämääni. Olenko tyytynyt kohtalooni ja pystynyt lopulta tulemaan siihen tulokseen, että kaikki on vihdoin ja viimein (kaikesta huolimatta) ihan hyvin?

Mitä hittoa?

Tähän sekavaan aloitukseeni ja pohdiskeluuni voisin todeta, että asia kaipaa enemmän tarkastelua ja siihen tämä blogi taitaa olla ihan omiaan. Millaista on olla aina vailla jotain, mut ihan okei?

(Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille joka tunnistaa viimeisestä lauseesta lyriikanpätkää 😉 )

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään