Ihan mukava mies vai ei miestä ollenkaan?

Edellisen postaukseni innoittamana aloin pohtia myös toista rakkauteen ja tulevaisuuteen liittyvää juttua. Pohdimme kysymystä jo yhdessä aamuyöhön venyneessä tyttöjen illassa (silloinhan tunnetusti käydään ne kaikkein syvällisimmät keskustelut), mutta ajatuksia riittää vielä.

Kysymys kuuluu, että mitä jos ei koskaan löydäkään sitä prinssiään (tai prinsessaa, mutta minun tapauksessani prinssiä) rinnalleen? Onko parempi tyytyä ihan kivaan kumppaniin, jonka kanssa viihtyy ja tulee toimeen, mutta joka ei kuitenkaan ole ihan Se Oikea?  Vai onko kuitenkin parempi elää yksin, ilman parisuhdetta? Ystäväni kannatti ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta itse en osaa vieläkään sanoa, kumman puolelle kallistua.

Ilman miestä olisi aina yksin. Minä viihdyn hyvin yksin, mutta luulen, että jossain keski-iän tienoilla yksinolokin alkaisi masentaa. Kun kaikilla lähipiirissä olisi lapsia ja elämänkumppani, itsensä tuntisi varmasti aika yksinäiseksi. Vaikka kuinka olisi hyviäkin ystäviä ja tuttavia ympärillä, se ei kuitenkaan koskaan olisi sama, kuin että rinnalla olisi se oma rakastettu.

Ihan kiva mies rinnallaan ei tarvitsisi olla yksin. Mutta tässä piilee se kysymyksen eettinen ongelma. Jos mies olisikin sinuun hulluna, ja itse olisit mukana vain ns. puolittain. Ei kovin reilua miestä kohtaan? Toki, jos molemmat ovat jutussa mukana samoin panoksin, niin tämäkin järjestely lienee ihan toimiva.

Kuulostaa varmaan enemmän tai vähemmän hölmöltä, kun alta parikymppinen tyttö pelkää, ettei koskaan löydä miestä rinnalleen. Mutta, pelot eivät yleensä ole niitä asioita, joissa on jokin järki.