Kun elämä on ruusuilla tanssimista

Vietimme tässä taannoin tyttöjen iltaa. Kuvaan kuuluu, että nauretaan paljon, syödään hyvin, katsotaan joku satunnainen leffa (tai laitetaan se pyörimään taustalle) ja joskus ehkä vähän itketäänkin. Tällä kertaa pääsimme keskustelussa vaikeiden asioiden äärelle ja kukin jakoi tähän astisen elämänsä kokemuksia ja vaikeita aikoja (toki niitä ei vielä ole ehtinyt kenellekään ihan hirveän paljon kertyä, kun olemme kuitenkin verrattain nuoria). Monella oli ollut vaikka minkälaista vastoinkäymistä ja näitä juttuja kuunnellessani aloin pohtimaan, kuinka olen oikeastaan melkoisen onnekas. Ikään kuin päässyt vähällä, tuli sellainen olo, että olen jotenkin vahingossa päässyt livahtamaan suurten murheiden längestä. Ei kai olisi pitänyt tuntea syyllisyyttä, mutta vähän se kuitenkin häivähti jossain tuolla sydämen kohdilla.

     Illan jälkeen listasin muutaman asian, mitkä huomasin olleen minulle lähes itsestäänselvyyksiä, vaikka monelle muulle ne ovat kaukana siitä:

1) Minulla on aina ollut ystäviä, eikä minua ole järjestelmällisesti kiusattu.

2) Perheeni on ehjä ja terve. Meillä esimerkiksi syödään lähes aina yhteinen päivällinen, ulkoilemme yhdessä, teemme lomamatkoja, kummatkin vanhemmistani ovat läsnä minulle ja pikkusiskolleni ja heillä menee omassa liitossaan hyvin. Isovanhempani ovat melko hyväkuntoisia, he asuvat omissa kodeissaan ja selviävät arjesta ilman ulkopuolista apua.

3) En ole koskaan menettänyt ketään läheistä.

     Aloinkin pohtimaan, että missä mielessä maailma on reilu. Onko niin sanotusti paskan määrä jokaisen elämässä sama? Vai onko kortit jaettu epätasaisesti niin, että toiset kohtaavat enemmän vaikeuksia kuin toiset? Jos ne on jaettu tasan, minulla olisi aika paljon kirimistä muihin. Vaikka tiedänkin sen turhaksi, aloin silti pyöritellä mielessäni erilaisia vaihtoehtoja, mitä minulle saattaa tulevaisuudessa sattua. Sairastun. Joku läheiseni halvaantuu. Pikkusiskoni kuolee mopo-onnettomuudessa. En ehkä koskaan löydä elämänkumppania.

   Käytännössähän kortit eivät millään tasolla jakaannu tasan. Jos vertaan elämääni (sitäkin joka on vielä tulossa) vaikkapa jonkun Afrikassa asuvan nälkäkuoleman partaalla elävän samanikäisen tytön elämään, ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa, että kaikkien elämässä on saman verran kurjia puolia. Eikä aina tarvitse tehdä niinkään rajua vertausta. Olen melkoisen varma, että päihdeongelmaisessa perheessä kasvaneilla on ollut rutkasti enemmän huolia kuin minulla. Kysymys onkin, missä määrin voin tuudittautua omaan onnekkuuteeni ja minkä verran kannattaa pitää mielessä se etten olekaan haavoittumaton. Pitääkö sitä piilotella, ettei ole koskaan kokenut pahempaa kuin mummon kissan hukkuminen jäihin? Vai pitäisikö osata olla ainoastaan kiitollinen siitä, että on säästynyt niin paljolta?