Mitä jos jämähdän?

Luen usein ihmisten elämäntarinoita milloin mistäkin lähteestä. ”Lukion jälkeen lähdin Kaliforniaan au pairiksi.” ”Muutin Roomaan pariksi vuodeksi ja nyt tuntui siltä, että aika on kypsä muuttaa takaisin juurilleni.” ”Hain New Yorkiin töihin erääseen toimistoon ja pääsin. Siellä sitten tapasin nykyisen mieheni.” Viimeksi luin naisesta, joka oli opiskellut Skotlannissa, jossain muualla Euroopassa ja päätynyt New Yorkiin työharjoitteluun. Nainen on 25-vuotias. Kuinka sillä on voinut olla tuollainen elämä? Ihan huikeaa!

     Kuvan paikka on toivon mukaan yksi seuraavista kohteista jonne matkustan

      Näitä tarinoita lukiessani ihmettelen, kuinka rohkeita ihmiset ovat. Tästä syystä olen melkein epätoivoinen lukion jälkeisestä ajasta. Olisi niin paljon upeita mahdollisuuksia mitä elämällään tehdä, mutta pelkään, että en osaa/uskalla/ymmärrä ottaa tarpeeksi riskejä. Minulla on joku kieroutunut käsitys siitä, että se streotyyppinen elämänkulku olisi se kaikista pahin. Ihan kauheaa olisi saada vakityö kotipaikkakunnalta heti valmistuttuaan, ja samaan syssyyn lapset ja mies ja blaa blaa. Juttelin tästä kerran erään ystäväni kanssa, joka jakoi kanssani ajatuksen siitä, että jos ei missään vaiheessa elämäänsä pääsisi asumaan ulkomailla (vaihto-opiskelun merkeissä vaikkapa), tuntuisi siltä, että olisi missannut jotain pahasti. Todella pahasti. Olin aika huojentunut, tuntuu ettei tämänkaltaiset jutut ole kovin monelle niin tärkeitä. Minulle ne ovat. Haluan pitää huolen, etten sitten vanhainkodissa maatessani harmittele, että eipäs tullut tehtyä sitä ja tätä.

      Jos joku asia on kovin tärkeä, se saattaa lähteä nousemaan tolkuttomiin sfääreihin tuolla ajatuksissani. Siksi unohdan usein, että tulevaisuudesta ei kannattaisi huolehtia niin paljon. Ne asiat kun vaan yleensä järjestyvät, jostain niiden tilaisuuksien täytyy aina putkahtaa (näin oon kuullu sanottavan, vähän kyllä kliseiseltä kuulostaa). Ja toiveet toteutuvat, jos tarpeeksi unelmoi. Täytyykin alkaa taas unelmoimaan entistä ahkerammin.