Mitä lukiosta jäi käteen?

Tänään on penkkarit, lukio on nyt virallisesti ohi. Meille sanottiin lukion aluksi: ”Ette opiskele täällä pelkästään koeviikkoja ja yo-kirjoituksia varten, vaan elämää varten.” Tänään mietin, mitä olen lukiossa oppinut, jos mukaan ei lasketa sitä kaikkea kirjatietoa (kannoin kirjoja vintiltä jokin aika sitten takaisin alas odottamaan parempaa syventymistä yo-kirjoituksia ajatellen, ihan järkyttävän määrän olen ahtanut (tai ainakin yrittänyt) tietoa päähäni kolmen vuoden aikana).

     Ehkä se isoin juttu, mitä on tullut vastaan, on ollut sen hyväksyminen, ettei koskaan voi olla paras. Aina löytyy joku parempi, lahjakkaampi, motivoituneempi, kauniimpi ja ylivoimaisempi. Kuulostaa vähän raa’alta näin sanottuna, mutta painottaisin nimenomaan tuota osuutta ”hyväksyminen”.

    Onko se tulevaisuus, joka tämän oven takana kolkuttelee?

    Minä olin yläasteella muihin luokkalaisiin verrattuna ihan omaa luokkaani kaikissa aineissa, esimerkiksi matikassa (kuulostaa nyt erittäin itserakkaalta, ylpeältä jne., mutta minä tosiaan olin. Sain todella monesta kurssista kympin, kun kaverini saivat kutosia.). Kun aloitin lukion, ero tasoittui. Se otti koville. Huomasin, että rinnalleni oli ilmestynyt monta ihan yhtä hyvää kuin minä, ja moni oli kiilannut ohikin. Sisäinen kunnianhimoni ja taisteluintoni heräsi. Halusin säilyttää tasoni ja olla yhä parempi kuin muut. Alkuun huhkinkin, ja olin intoa täynnä kuin ilmapallo. Huomasin kuitenkin, että en voinut enää odottaa ysipuolikkaan tupsahtavan joka kokeesta helpolla (yläasteella se monesti tosiaan tupsahti). Aloin väsymään, ja se ajoi minut reunalle. Tajusin, että tästä lähtien kasipuolikkaan ja kasin oli pakko riittää. Muuten olisin varmasti saanut burn outin. Tämän hyväksymisessä meni aikaa, ja aina välillä joudun vieläkin muistuttamaan itseäni siitä, etten välttämättä tarvitse sitä ysiä ja kymppiä joka kurssista ja jokaisesta aineesta.

     Aina voi ja pitääkin yrittää parhaansa ja olla ahkera, mutta pitää myös muistaa mitkä ovat ne omat rajat. Ei ole järkeä sinnitellä voimiensa äärirajoilla pitääkseen yllä jotain tiettyä maagista tasoa (joka on olemassa monella vain lähinnä siellä oman pään sisällä). Riskinä on, että jos rentoutuu vähän, joku luultavasti onkin itseä parempi, mutta niin on siinäkin tapauksessa, vaikka et sitä tekisikään.