Paljon on tapahtunut kuukauden sisällä.

Olen mm. …

…päässyt kouluun, jee! 🙂

…kirjoittanut elämäni ensimmäisen vuokrasopimuksen, hoho.

Nyt edessä on se iso the tulevaisuus, jota olen hartaasti odottanut. Olen siitä superinnoissani; viimein saan raahata kavereita kyläilemään miten haluan, saan valita mitä leipää tuodaan kaupasta ja ennen kaikkea enää ei tarvitse raportoida aikatauluja kenellekään. Se vapaus! Tervetuloa opiskelijaelämä!

Maisema tulevan kotini ikkunasta <3

Jännittääkin. Olen oikeastaan unohtanut jännittää uuden koulun aloittamista. Sen suhteen olen luottavainen; kyllä minä aika varmaan saan uusia kavereita ja ihan hyvin minä tulen pärjäämään; onhan siellä pärjännyt niin moni muukin. Sen sijaan minua jännittää uuteen kaupunkiin sopeutuminen ja yksin asuminen. Miten muka opin liikkumaan siellä? Mitä kun oikein ahdistaa, mistä löydän rauhallisen luontonurkan johon paeta? Muistanko, miten iskä opettikaan puhdistamaan lattiakaivon hyvin? Entä jos tympäännyn yksin asumiseen kuukaudessa, vaikka olenkin itsekseni viihtyvää tyyppiä?

Kysymyksiä, kysymyksiä.

Niin paljon erilaisia tuntemuksia.

Tunnen jopa syyllisyyttä. Nyt sitten jätän äidin ja iskän kaksistaan (pikkusiskoni muuttaa tässä samassa hässäkässä), mitenhän ne oikein pärjää? Voi kunpa olisin kasvanut isoksi vähän hitaammin. Haha, ihan hupsua…

Mutta sitten, kuinka hauskaa päästä laittamaan itselleen söpö pikku pesä, mihin vetäytyä koleina marraskuun iltoina. Polttelemaan kynttilöitä ikkunalaudalla… Minulla ei koskaan tule olemaan kämppää. Se on aina koti.

Munanleikkuri on jo hankittu. Sänkyä ei.

Otsikon lainaus: Leonard I. Sweet