Märehtiminen ja asioiden vatvominen on silloin tällöin terapeuttista. Parasta on se, että lähes aina löytyy jotain märehtimisen aihetta.

Milloin on yksi vatsamakkara liikaa,

milloin kiinnostava poika lähettää ristiriitaisia viestejä.

Joskus epäonnistunut kouluprojekti kismittää,

toisinaan joutuu makaamaan kuumeessa sängyn pohjalla kun aurinko paistaa.

Ei-niin-täydellinen vaateostos, johon törsääntyi rahaa, mutta joka jäi täysin käyttämättä.

Oma saamattomuus,

lähipiirin saamattomuus.

Kun ravaa etsimässä jotain tiettyä juttua, eikä sitä löydy,

milloin kamala stressi vaivaa.

Jos söisin tämän piirakan, märehtisin sitä, että tulin syöneeksi sen. Jos taas jättäisin sen syömättä, märehtisin sitä, että meni hyvä piirakka hukkaan.

Minussa on sen verran Carrie Bradshawta, että märehdin ja vatvon liiaksi kaikenlaisia, turhiakin, asioita. Mutta joskus kun saa kunnolla märehtiä, se on ihan parasta. Sen sijaan sen kuunteleminen on ihan kamalaa. Pojat inhoavat valittavia tyttöjä, tytöt inhoavat valittavia tyttöjä. Märehtijöitä inhoavat kaikki. Mutta kenelle sitä sitten märehtiä? Yksin märehtimisessä kun ei ole mitään ideaa. Märehtimisen säännöt ovat nimittäin yksinkertaiset:

1) Kehitä ongelma tai kaksi.

2) Etsi ihminen (myös ventovieras käy), joka kuuntelee ja välillä mumisee jotain takaisin, mutta ei koskaan keskeytä sinua liian pitkäksi aikaa omalla märehtimisellään tai omilla näkemyksillään.

3) Huolehdi, että sanot kaikki asiat vähintään kahdesti, vain pikkuisen eri sanamuodoin.

4) Tunne kuinka maailman tuska esim. pieleen menneestä piirakasta putoaa harteiltasi.

5) Varmuuden vuoksi palaa asiaan hetkeksi vielä seuraavalla viikolla taataksesi hyvän märehdinnän onnistumisen.

Otsikon lainaus: Lynn Johnston