Tuolla blogin kuvauksessa taitaa lukea, että ”Rakkaudesta haaveilua, ja ehkä jokunen novelli.” Tässä tulee toinen novelli tähän blogiin (ensimmäisen löydät, kun selailet ensimmäisimpiä postauksia). Novellipostausten kirjoittaminen blogiin on vähän kinkkinen juttu, nimittäin siinä menee yleensä vähintään tuplaten se aika, mitä menee ns. normaalin postauksen kanssa (tämä novelli on varsinainen pikanovelli, koska kirjoitin sen yhdessä illassa). Lisäksi koen pistäväni itseni ihan eri tavalla peliin, kun kirjoitan fiktiivistä tekstiä. Siihen tulee pistäneeksi paljon enemmän tunteitaan, ja vaikutteita omasta elämästään. Kaikenlainen palaute on siis tervetullutta, hyvän maun ja kunnioituksen rajoissa tietenkin, kuten aina.

Antikvariaatin tyttö

Aurinko paistoi kirkkaasti, kun Sara kipitti kaupungin sivukatuja. Pakkanen puraisi poskipäistä, ja reidet tuntuivat jäykiltä. Ohuet farkut eivät olleet oikein sopiva asu tälle säälle, mutta olisi ollut kiusallista lähteä kaupungille toppahousuissa. Sara inhosi sitä, kun tyyli meni mukavuuden edelle. Hän inhosi sitä, kuinka bloggaaminen näkyi katukuvassa. Miksi niitä bloggaajatyttöjä ei näyttänyt koskaan edes palelevan, vaikka niiden takkien vetoketjutkin olivat auki asukuvia varten? Niiden tyttöjen asut olivat tarkasti suunniteltuja, ja ne olivat sulavia viimeisteltyjä kokonaisuuksia. Hän itse suunnitteli asunsa siihen tapaan, että vetäisi aamulla niskaan sen neuleen, joka näytti sinä päivänä vähiten nukkaiselta.

     Pojat valitsivat aina tytön, joka osasi näyttää huolitellulta tilanteessa kuin tilanteessa. Aina ne väittivät, että eivät edes huomaa, onko tytöllä meikkiä vai ei. Ne eivät koskaan sanoneet mitään tytön uudesta kampauksesta, mutta Saran mielestä se oli vain hämäystä. Totta kai ne huomasivat. Miten muuten kaikilla asukuvia napsivilla tytöillä oli kameran takana rakas poikaystävä, mutta hän sen sijaan kulki nytkin yksin?

     Saran rintaa puristi. Hän ei ollut varma, oliko se kiristyvä pakkanen, vai läheisyydenkaipuu. Hän oli halunnut poikaystävää siitä asti kun oli aloittanut kahdeksannen luokan, mutta sitä ei ollut kuulunut yrityksistä huolimatta. Hän ihastui aina niihin tyyppeihin, jotka eivät kiinnostuneet hänestä. Hän halusi seikkailullisen pojan, jonka kanssa ei olisi koskaan tylsää. Hän halusi pojan, joka roiskisi hänen päälleen vettä kesäisin kasteluletkulla. Pojan, jonka kanssa voisi tehdä pyöräretkiä satamaan. Sellaisen, joka halaisi, kun häntä ahdisti.

     Antikvariaatin oveen kiinnitetty kello kilahti, kun Sara astui sisään. Hänen sieraimiinsa tulvahti vanhan paperin haju. Se oli vähän tunkkainen ja pölyinen, mutta Sara rakasti sitä. Hän tervehti tiskin takana istuvaa iäkästä miestä ja livahti hyllyjen väliin. Kädellään hän siveli kellastuneiden kirjojen selkämyksiä, kunnes pysähtyi f:n kohdalle. Hän poimi summamutikassa yhden kirjan. F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu.

    – Tuo on tosi hyvä kirja, Sara kuuli äänen takaansa viistosta.
    – Se kertoo saavuttamattomasta rakkaudesta.
    – Mä kyllä tiedän mistä tämä kertoo. Musta se ei ole ollenkaan hyvä, Sara vastasi viileällä äänellä ja kääntyi katsomaan kuka hänelle puhui.

Poika oli vetänyt pipon syvään päähänsä, ja hän kantoi vanhaa armeijan eväslaukkua. Silmät olivat hyvin tumman vihreät. Ihan oudot, Sara ajatteli.

    – Sun silmät on ihan kummallisen väriset, Saralta pääsi.
    – Joo… kaikki sanoo aina noin. Sun silmät on kauniit, poika vastasi ja kallisti päätään katsellen Saraa.

     Sara tuhahti ja kääntyi laittamaan kirjan takaisin hyllyyn. Hän hymyili salaa. Kukaan ei ollut koskaan kehunut hänen silmiään. Ne olivat pähkinänruskeat, ja niissä oli vaaleampia pilkkuja. Silmiä reunusti tuuhea rivistö pitkiä ripsiä. Sara kiitti poikaa vaivaantuneena, ja väisteli pojan tuijotusta, kunnes tämä ojensi kätensä esittäytyäkseen.

    – Kalle.
    – Sara.
    – Moi Sara.

Sara hymyili. Mikä siinä Kultahatun tarinassa oikeastaan niin typerää olikaan?

***

Puiston penkillä istui tyttö hiukset kauniisti kiharrettuina. Tyttö asetteli puseroaan paremmin, ja hymyili sitten kameralle. Hymy ei yltänyt silmiin asti, mutta kuvaaja kehui tyttöä silti.

    – Onneksi sä et ole tuollainen hillitty ja hallittu, Kalle sanoi, kun he olivat menneet puiston ohi.
   – Joskus mä toivoin, että mä olisin, Sara vastasi, ja vajosi uudelleen ajatuksiinsa.

Kohtaaminen antikvariaatin hämyisessä nurkkauksessa tuntui nyt jälkeenpäin tarkasteltuna ennalta määrätyltä kohtalolta, vaikka Sara ei ollut varma uskoiko siihen edes. Kohtaloon. Aurinko paistoi, mutta nyt se jo lämmitti. Pakkasesta ei ollut tietoakaan. Sara ajoi kesäpyörällään kiemurrellen. Sen tarakalla oli uuden karhea koripallo. Punaiset Converset olivat ensimmäistä kertaa jalassa tänä keväänä. Kallella oli isänsä vanha pyörä, jossa oli kippurasarvet. Kallen tukka oli kasvanut, nyt se kihartui tumman vihreiden silmien yläpuolella.

    – Sara hei, mä mietin, että ajettaisiinko satamaan katselemaan kun laivat lähtee?

Sara katsoi taivaalle ja hymyili. Itselleen, Kallelle, ja koko muulle maailmalle.