Minä olen sitä tyyppiä tyttö, joka hehkuttaisi mieluiten koko maailmalle mihin tai kehen on milloinkin rakastunut (siksi tämä blogi; tänne voin tuupata kaikki ne hehkutukset, joista lähipiirini ei jaksa olla kiinnostunut). Minulle tuottaa suurta tyydytystä, kun tapaan jonkun, joka fanittaa samaa juttua kuin itse.

     Tartun aina takiaisen lailla sellaisiin tilaisuuksiin, joissa voin vuodattaa ylitsevuotavaa rakkauttani vapaasti ääneen. Minä olen se tyyppi, joka lopulta keskeytetään, kun muu porukka haluaa vaihtaa jo aihetta (en kylläkään tajua miten kukaan voi kyllästyä hehkuttamaan Bruno Marsin biisien parhautta tms.).

     Kun ystäväni eivät ymmärrä hehkutustani Josh Hutchersonista, on onneksi weheartit.com.

Yhtenä päivänä ystäväni kertoi seuraavansa paria söpöä brittivloggaajaa Youtubessa. Minä takerruin heti aiheeseen, ja halusin ottaa selvää ketä ne sellaiset tyypit oikein on miehiään. Mutta kaverini tokaisi siihen: ”Mut mä en jaa niitä sun kanssa.” Siis mitä?! Hirveä pettymys. Tapaus herätti kysymyksiä. Miksi joku haluaa pitää fanituksen kohteensa kokonaan itsellään? Siinä harmin keskellä mietin jopa, että saako ihastuksena todella omia?

      Olen kuullut niistä tyypeistä, jotka hylkäävät suosikkibändinsä, kun ne pomppaavat suuren yleisön tietoisuuteen. En tajua, huonontaako se bändin musiikkia jotenkin, jos sitä kuuntelee joku muukin (eri juttu on taas, jos bändin musiikki muuttuu huomattavasti valtavirtaystävällisemmäksi)? Minusta yksi elokuvien, musiikin ja muun kulttuurin parhaista puolista on se, jos sen voi jakaa muiden kanssa. On parasta, kun pääsee keikalle, ja jo intron aikana yleisö repeää osoittamaan suosiotaan. Se on tilanne, jossa minä koen yhteisöllisyyden olevan parhaimmillaan.