Minua moikattiin tänään. Meinasin hihkaista ääneen, ja heti kun pääsin näköetäisyydeltä, levisi kasvoilleni oikein superleveä hymy.

     Pienellä paikkakunnalla asuessani olen törmännyt siihen seikkaan, että kaveriporukat ovat yleensä hyvin tiiviitä. Lukion aloitettuani aloin säännöllisen epäsäännöllisesti hengailla yhdessä niistä. Kolme vuotta on siitä kulunut, enkä ole vieläkään varsinaisesti päässyt mukaan porukkaan. Kun tulen paikalle, minua vilkaistaan, ehkä. Jos minuun törmätään kaupan kassajonossa, minulle ei aina sanota ”moi”, ellen tee sitä itse ensin. Koska en varsinaisesti kuulu porukkaan.

     Tänään minua kuitenkin moikattiin. Kaukaa, kättä heilauttamalla. Olin iloinen, koska yhtä hyvin tyyppi olisi voinut kiirehtien jatkaa matkaansa ”huomaamatta minua”. Hiphei! En ole sittenkään näkymätön!

     Joku voisi kysyä: miksi pyrkiä tuonkaltaiseen porukkaan? Porukkaan, jossa yhdenkin askeleen ottaminen eteenpäin (tässä tapauksessa askel: moikataan kun tavataan) vie noin k a u a n. Juttu on niinkin yksinkertainen, että pienelle paikkakunnalle ei kovin montaa porukkaa mahdu, ja ne menevät hyvin usein lomittain. Usein sitä myös haluaa mukaan siihen porukkaan, johon kuuluu jo ennestään tuttuja hyviä kavereita. Tänään koin päässeeni seuraavalle portaalle. Toivottavasti seuraavalle pääsyä ei tarvitse odottaa toista kolmea vuotta…