No se kroppa-asia. Tuntuu olevan kovin kiihkeää keskustelua aiheuttava aihe. Omastaan ei saisi valittaa (itsensähän pitää hyväksyä sellaisena kuin on), mutta timmissä kunnossa pitää silti olla. Minulla suhtautuminen omaani on ollut pienestä saakka ihan vääristynyttä, en oikein tiedä mistä johtuen. Olin juuri päässyt ekaluokalta koulusta, kun kesälomalla olin mummolassa ja ajelimme… jonnekin. Muistan elävästi, kuinka päivittelin siinä autossa istuessani ”paksuja reisiäni”. Mummo lohdutti, että ne ovat vain vahvat. Haloo! Neiti oli kahdeksanvuotias! En ole tähän päivään mennessä päässyt hoikkuuden ihannoimisesta. Kuitenkin olen päässyt eroon siitä käsityksestä, että kaikkien pitäisi olla hoikkia tai pyrkiä säännönmukaisesti sitä kohti.

Tuntuu, että sen hoikkuuden ihannoinnin rinnalla ihmisille toitotetaan nykyään joka tuutista myös sitä itsensä hyväksymistä sellaisena kuin on. Samalla siitä, että normaalipainoinen ihminen haluaa muokata vartaloaan tai elämäntapojaan, on tullut jonkinlainen tabu tai pahe tai joku sen kaltainen. Mikäli normaalipainossa oleva ihminen haluaa alkaa syömään terveellisesti ja pudottaa muutaman kilon (edelleen normaalipainon rajoissa pysyen), häntä vastaan nousee suuri vastalauseiden rintama. ”Ei sulla oo siihen mitään tarvetta!” ”Pöh, ihan turhaa, hei!” Entä jos ihminen tuntee olonsa epämukavaksi? Jos tuntisi itsensä kotoisammaksi muutamaa kiloa kevyempänä, kenellä on oikeus tulla sanomaan, että ”sinä olet normaalipainoinen, sinun pitää itsesi hyväksyä tuollaisena, etkä mitään saa asialle tehdä”.

Tiivistettynä siis: olen kyllästynyt (kuten varmaan lähes jokainen muukin nainen tällä planeetalla) tämän kroppa-asian jauhamiseen ja edestakaisin veuhtomiseen. Ehkä aika turha toive esitettäväksi, mutta leave my body alone.